KIRJAROVIO PODCAST

Aivan pienenä lempikirjani oli Disneyn satulukemistossa julkaistu Kolme pientä porsasta. Minulle on kerrottu, että osasin lukea sen kolmivuotiaana ulkomuistista, mikä todistanee siitä, että minulle luettiin jo pienenä usein. Istuin kuulemma ylpeänä setäni polvella ja pajatin tarinan sanasta sanaan oikein, samalla sivuja verkkaan käännellen. Muista lapsuuden satukirjoista mieleeni on erityisesti jäänyt joululahjaksi saamani Rudolf Koivun Satukirja hienoine kuvituksineen – kirja löytyy hyllystäni edelleen.

Viiden, kuuden vanhana päivähoitopaikkani oli erään Kaarinan luona. Kaarinan keittiössä oli suuri, pyöreä ruokapöytä. Kerran istuin tuon pöydän ääressä ja tarkastelin maitopurkkia. Tiesin, että siinä lukee ”maitoa”, mutta hetki, jona yhtäkkiä itse tajusin, miksi siinä todellakin lukee niin, oli järisyttävä. Sen jälkeen kirjaimet eivät enää koskaan olleet mykkiä.

Opin siis lukemaan itsekseni, enkä siten käynyt läpi tavaamisvaihetta. Ensimmäiset kuukaudet koulussa olivatkin tuskastuttavia, sillä tunneilla minut ajan tapojen mukaisesti pakotettiin tavaamaan ääneen, enkä saanut lukea suoraan, vaikka osasin.

Yksi hyvin vahva lapsuusmuistoni liittyy suurikokoisiin Minä, Aku Ankka- ja Minä, Roope-setä-sarjakuvakirjoihin. Ne löytyivät paikkakuntamme kirjastosta, mutta niitä ei saanut lainata kotiin. Niinpä istuin kirjaston lukusalissa niiden seurassa pitkät tovit. Himoitsin niitä itselleni, näin niistä jopa unia, mutta lukusalissa ne pysyivät, kuin lopullisesti tavoittamattomissa. Omille lapsilleni hankin nuo kokoelmat aikoinaan kotikirjastoomme. En tiedä, ovatko ne olleet heille koskaan yhtä merkityksellisiä kuin olivat minulle aikanaan.

Lapsena sain lukea mitä halusin, sillä vanhempani uskoivat, että lapsi jaksaa lukea vain itseään kiinnostavaa tekstiä ja ymmärtää siitä sitten sen, minkä ikäkautensa antaa myöten – lukekoon siis vapaasti. Koulussa tämä johti siihen, että kerran käytyämme kirjastossa luokan kanssa, opettaja takavarikoi yhden lainaamani kirjan. ”Tämä on aikuisten kirja”, hän totesi, ja otti pois jonkin jännityskirjan, jonka olin napannut mukaani. Kun kerroin tästä suuresta vääryydestä kotona, äiti soitti heti koululle. ”Meidän Tuulia saa lukea mitä haluaa”, äiti totesi opettajalle. Asia oli jatkossa sitä myöten selvä.

Isoäitini ei myöskään kieltänyt minulta kirjoja. Niinpä luin mummulassa ala-asteen ensimmäisinä kesälomina kaikenlaista pientä tyttöä kiehtonutta, muun muassa Catherine Cooksonin romaaneja, joista Mallenin suku -trilogian kirjoista pidin erityisesti. Kotihyllyistä taas löysin Kaari Utrion ja Ursula Pohjolan-Pirhosen historiallisia romaaneja. Taisin jo lapsena lukea oman annokseni romanttista viihdekirjallisuutta, sillä myöhemmin en siihen enää palannut.

Toki luin ala-asteikäisenä kaikki Tarzanit, Neiti Etsivät, Viisikot ja L.M. Montgomeryn, Louisa May Alcottin ja Frances Hodgson Burnettin kirjat, mutta myös esimerkiksi Agatha Christien klassikkodekkareita. Huumaava löytö olivat Edgar Allan Poen novellit kokoelmasta Korppi ja kultakuoriainen. Tuosta vanhasta pokkarista oli jo tuolloin hävinnyt kirjan etukansi. Sellaisena samainen kirja on nyt tallessa omassa kirjahyllyssäni.

Ala-asteikäisenä pidin päiväkirjaa, johon kirjasin päivän sattumuksia ja tietoja pojista, joihin kulloinkin olin ihastunut. Kun nyt luen säilyneitten päiväkirjojeni merkintöjä, täytyy todeta, että ne ovat ihan tavallisia, kömpelöitä varhaisnuoren avautumisia ”rakkaalle päiväkirjalle”. Koulussa pidin ainekirjoituksesta, mutta en muista kirjoittaneeni tarinoita tai haaveilleeni kirjailijan urasta. Oma kirjailijuuteni alkoi kehittyä vasta aikuisiällä, kun ensin julkaisin pari lapsiperheille suunnattua kirjaa. Vasta vuosia niiden jälkeen avautui polku, joka sattumalta johti kaunokirjallisuuden kirjoittamiseen.

Yläasteen ja lukion aikoihin merkittäviä lukukokemuksia, monet niistä kaiketi hyvin tavallisia teini-ikäiselle, olivat Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologia, Emily Brontën Humiseva harju, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, Walter Scottin Ivanhoe, Victor Hugon Pariisin Notre-Dame, Henry Millerin Kravun kääntöpiiri, Guy de Maupassantin novellit – erityisesti Rasvapallo jäi mieleeni – sekä tietysti Daphne du Maurierin Rebekka. Tartuin du Maurierin Rebekkaan uudelleen vasta monta vuosikymmentä myöhemmin. Osittain sen innoittamana ja pakottamana kirjoitin viimeisimmän romaanini Viime yönä näin unta.

---

Toisin kuin joku voisi ehkä kuvitella, minä en ollut ala-asteen varhaisilla luokilla kiinnostunut lukemisesta lainkaan. Muistan jossain kohtaa kehuskelleeni opettajalle, kuinka en ole koskaan lukenut yhtään kirjaa, sikäli kuin Aku Ankan taskukirjoja ei lasketa. Kun kesän aikana piti lukea Jorma Kurvisen Susikoira Roi ja kirjoittaa siitä artikkeli, minä katselin sen sijaan kirjaan perustuvan TV-sarjan.

Missä kohtaa lukeminen sitten tuli osaksi elämääni? Arvelen olleeni hieman päälle kymmenvuotias, kun kiinnostuin itämaisista uskonnoista. Tuohon aikaan kamppailulajit olivat muotia, ja välitunnilla poikien piti esitellä toisilleen kaikenlaisia lyöntejä ja potkuja. Joku oli karatessa, joku judossa, joku taekwondossa. Minäkin heitin ilmaan muutamat ”mawashigerit”, ja muut pojat yrittivät arvailla mitä lajia harrastan. Kun kielsin harrastavani mitään, eivät muut tietenkään uskoneet, vaan pitivät minua salaperäisen vaatimattomana, kun en suostunut paljastamaan lajitaustaani. Totuus oli, että olin katsonut mallia potkuihin kirjaston kamppailulajikirjoista.

Niissä kirjoissa törmäsin kuitenkin johonkin lyöntejä ja potkuja paljon kiinnostavampaan. Aikidoa käsittelevä kirja sisälsi lyhyen elämänkerran lajin perustajasta, Morihei Ueshibasta. Kirjassa mainittiin, että Yoshiba oli saavuttanut lajia ankarasti harjoittelemalla valaistumisen. Käsite oli minulle uusi, mutta samalla jokin siinä kolahti ja lujaa. Muistan ihmetelleeni, miksi koulun uskontotunnilla ei oltu puhuttu mitään tästä valaistumisesta. Olin siihen mennessä katsellut varmasti satoja elokuvia ja TV-sarjoja, joissa tavoiteltiin rahaa, valtaa ja mainetta. Mutta yhdessäkään ei oltu tavoiteltu valaistumista. Kuitenkin itämaiden uskontoja käsittelevät kirjat antoivat ymmärtää, että se olisi suurin asia, mitä ihminen voi saavuttaa, suurempi kuin mikään maallinen päämäärä. Tämä askarrutti minua kovasti.

Kirjojen perusteella yritin opetella meditoimaan, mutta en siihen lapsena oikein kyennyt. Seuraavina vuosina kiinnostus alkoi suuntautua itämaiden sijaan Suomen ja pohjoismaiden muinaisuskontoihin. Teini-iässä vietin tuntikausia kirjastossa lukien paitsi Kalevalaa, Kanteletarta ja Eddaa, myös arkeologisia tutkimuksia ja kansanperinnettä käsitteleviä kirjoja. Samoihin aikoihin opin lukemaan kertomakirjallisuutta. Ensiksi tuli kotimainen sotakirjallisuus, jonka osalta kirjaston hylly näytti olevan ehtymätön. Pian sisäinen goottini heräsi ja löysin Bram Stokerin Draculan. Sitä seurasi sitten muutama, enemmän tai vähemmän ansiokas vampyyritarina. Luonnollisena jatkumona olivat H.P. Lovecraftin kauhukirjat.

Nämä kirjat olivat minulle ajanvietettä, enkä osannut tuohon aikaan etsiä kirjallisuudelta sen ihmeellisempää sanataiteellista tai psykologista ulottuvuutta. Pian kiinnostus uskontoihin ja mytologioihin alkoi syventyä siinä määrin, että kertomakirjallisuudelle ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Intissä muiden lähtiessä iltavapaille, minä jäin lukemaan Mircea Eliaden shamanismia käsittelevää järkälettä. Seuraavana vuonna ahmin Tampereen pääkirjaston teosofiaan liittyvän hyllyn kaikki teokset: Pekka Ervast, Rudolf Steiner ja H.P. Blavatsky tulivat tutuiksi. Toisin kuin nykyisin, niitä teoksia oli tarjolla useita kymmeniä. Lienevätkö varastokirjoina nykyään. Ervastia luin niin paljon, että häneltä matkaan tarttui vanhanaikainen kirjoitustyyli monimutkaisine lauserakenteineen ja käännettyine sanajärjestyksineen. Olen edelleen sitä mieltä, että sadan vuoden takainen tapa kirjoittaa asiatekstiä siten, että ”tyhmä ei sitä edes ymmärrä” oli hienompaa, kuin nykyajan pelkistetty ”tönkkösuomi”.

Parikymppisenä kirjoitin ensimmäiset kustantamoille lähetetyt käsikirjoitukset: esoteerista maailmankuvaa yhteenvetona käsitellyt Hiljainen maa sekä dialogimuotoon kirjoitettu, ruusuristiläisyyden inspiroima opetustarina Aamuvalo. Niitä ei julkaistu, joskin ensiksi mainitusta sain hyvää palautetta. Sen jälkeen unohdin haaveen oman kirjan julkaisemisesta vuosikausiksi, joskin joitakin esoteriaa käsitelleitä artikkeleitani julkaistiin 2008-2009 Hermeetikko-lehdessä.

Yhä tähän päivään mennessä kertomakirjallisuus on jäänyt hyvin vähälle omassa lukemistossa, yksinkertaisesti ajankäytöllisistä syistä. Päätalot ja muut ovat edelleen lukematta. Kun toisessa vaakakupissa on se lapsuudessa omaksuttu mahdollisuus valaistumisesta, vaikuttaa toisen kupin keksitty tarina lähinnä eskapistiselta ajan tuhlaamiselta. Toisaalta ymmärrän, että hyvästä kirjallisuudesta voi oppia elämästä melkein kuin itse elämällä, joskus jopa paremmin. Enkä tarkoita vain klassikoita, vaan myös paljon parjattua nykykirjallisuutta. Siitä yhtenä esimerkkinä voin mainita Miki Liukkosen Vierastilan, jonka luin äitini kehotuksesta. Toisin kuin helposti ajatellaan, terävänäköinen kritiikki aikalaishulluutta kohtaan voi tulla myös sieltä ison kustantamon läpikaupallisesta myllystä. Se mikä myy ja on tunnettua ei siis välttämättä ole roskaa, ja hyvänä vakuutena on aina se, että kirjailija eli niin kuin opetti.

---

Miten opin lukemaan? Se tapahtui varhain, saatuani lapsen käsiini Aale Tynnin sinikantisen Satuaapisen. Nykyään kyseinen kirja on epäkorrekti suorasukaisten etnisten viittausten vuoksi. Äiti näytti alun tavuviivoin pilkotut sanat ja ihmettelin miksi ne oli paloiteltu kuin juurekset keittiössä? Samasta syystä ihmettelen yhä asioiden selittämistä kuvauksin, kun ne näyttäytyvät minulle muutenkin selkeinä.

Tätä ennen minulle luettiin aktiivisesti ja väkivaltaisiksi moititut Grimmin sadut olivat arkipäivää. Näin jälkikäteen ajatellen se oli omiaan luomaan realistisen kuvan ihmisten motiiveista. Ei ihme, että täysikasvuisena luettu Thomas Moren Utopia näyttäytyi äärimmäisenä tylsänä, paratiisillisena höpökuvaelmana. Äänikirjoihin tutustuin äitini luettua satuja C -kasetille yksinäisiä hetkiäni varten.

Pikku vanhana lapsena pyysin samoihin aikoihin, että minulle luettaisiin ääneen Raamattua. Nykyiset kiinnostuksen kohteet:henkisyys, historia ja uskonnot pyörivät mielessä aivan ihmistaimesta asti, mikä näkyi siinä, että 8 -vuotiaana aloin lukea Raamattua itsekseni ja sittemmin se on tullut tehtyä muutaman kerran.

Tultuani tietoiseksi kielletyistä kirjoista ja siitä miten herkästi jotkut vähättelevät teoksia niitä lukematta, olen pitänyt tärkeänä sellaisten lukemista. Tällainen on jankkaavaksi moitittu Hitlerin Taisteluni, jonka luin heti hankittuamme sen aikoinaan Turun Kirjamessuilta.
Tässä mielessä haastavin on ollut Karl Marxin kolmiosainen Pääoma, jonka läpiluvun suoritin joskus parikymppisenä. Tässä vaiheessa vaellusta, tältä listalta on lukematta Koraani.

Tyttökirjoihin, sellaisiin kuin Pikku naisia tai Anna -sarja, en ole tutustunut tähän mennessä. Siinä ikävaiheesa Tarzan ja Viisikko -sarja kiehtoivat enemmän.

Kuriositeettina, vasta aikuisena löytämäni lastenkirja on Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi, johon on ulkopuolisena kalmistina helppo samaistua. Sen jälkeen tuli toki luettua myös Yölento muiden intressieni takia.

En odottanut tutustuvani ranskalaiseen kirjallisuuteen, mutta Pariisin liittynyt romanttinen elämänvaiheeni vei sen äärelle nuorena aikuisena. Sen jälkeen Flaubert ja Maupassant ovat kuuluneet suosikkeihini. Uudemmista olen ehdottomasti Houellebecqin ihailija. Hänen kielensä muistuttaa paljon puolisoni tyyliä, jota pidän kaikkein puhtaimpana.

Entä mikä sitten on suosikkilajityyppini? Ehdottomasti sotakirjallisuus, sotahistoria. Innoittavimpia kokemuksia oli lukea ensimmäistä kertaa Carl von Clausewitzin Sodankäynnista ja lyyrisintä Ernst Jüngerin Teräsmyrskyssä. Jos Vietnam kiinnostaa, niin Philip Caputon Pelätä ja tappaa paljastaa mitä sodassa tehdään ja mitä kihisevä viidakkohelvetti tekee miehille.
Nykyään tulee luettua melko vähän romaaneja. Tietokirjallisuus tarjoaa kiehtovaa aineistoa niin sotahistorian kuin muidenkin itseä kiinnostavien alojen saralta. Jälkimmäisenä avainteoksena pidän Sönke Neitzelin kirjaa Sotilaat:Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta.

Jonkinlaisena etiäisenä tiesin aina päätyväni elämään kirjallisuuden lähipiirissä ja toivoin saavani elämäntoveriksi bibliofiilin.
Muistan kuinka lapsena suunnittelin ruutupaperille erilaisia sisustuksia, joissa asunnot täyttyivät kirja- sekä levyhyllyistä. Nyt näen ne toteutuneena kodissamme. Muutaman vuoden avioliiton jälkeen perustettiin Kiuas Kustannus ja tulin keksineeksi sille tuon nimen. Myös logo on käsialaani.

Tuonen Portti on tarjonnut tilaisuuksia erilaisten tekstien laadintaan ja tutustuttanut okkulttiseen kirjallisuuteen, joka olisi muuten jäänyt väliin.

Kirjallisuus on minulle kaikkein luonnollisimpia asioita tässä maailmassa, enkä osaa kuvitella elämää ilman sitä. Vaikka kirjat vietäisiin pois, niin oma ajatteluni kulkee käsikirjoitukseomaisesti. Jos ajatuskuplia olisi, niin näkisitte miten hauskaa minulla usein on.

Kuvataiteilijana pidän itseäni kuvallisena ajattelijana, josta on osaltaan kiittäminen myös kirjallisuutta.

Noin muuten olen samoilla linjoilla Grouchon kanssa:

”Koiraa lukuun ottamatta, kirja on ihmisen paras ystävä.” – Groucho Marx

---

Olen kasvanut kirjojen ympäröimänä. Maanviljelijä-isäni ja sairaanhoitaja-äitini pitivät lukemista arvossa ja heille oli kunnia-asia, että kaikki lapset suorittavat ylioppilastutkinnon. Kodin yleisilmeeseen kuuluivat lähelle katonrajaa ulottuvat tummat kirjahyllyt, mistä syystä en edelleenkään tunne oloani kotoisaksi huoneessa jossa ei ole kirjahyllyjä ja niiden henkimää painavaa ja vähän uneliasta hiljaisuutta. Opin lukemaan viiden vanhana, autojen rekisteritunnuksia ja muita kirjainyhdistelmiä paperille jäljentämällä. Olen siitä lähtien lukenut käytännössä koko ajan jotakin, enkä muista mitään tiettyä teosta ensimmäisenä lukemanani kirjana. Yritän kuitenkin antaa karkean yleiskuvan siitä, millaista kaunokirjallisuutta luin ennen aikuisikää.

Eläinrakkaana lapsena mielilukemisiini kuuluivat Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjat, joista luin muistaakseni kaikki yksitoista kappaletta. Niissä oli nyt aikuisen näkökulmasta huvittavia yksityiskohtia, kuten episodi jossa Pekka, jonka hännän rotta on purrut pentuna poikki, saa pentuja Maija Maitoparran kanssa. Osalla pennuista on lyhyt häntä ja osalla pitkä – lamarckismi siis toimii lastenkirjoissa.

Aivan toisenlaisen maailman avasi Richard Adamsin Ruohometsän kansa, jonka eläinhahmot olivat inhimillisistä piirteistään huolimatta elintavoiltaan todenmukaisia. Kaniinit elivät ihmisten, petoeläinten ja kilpailevien kaniinipopulaatioiden alati uhkaamina, kuten ne oikeassa luonnossakin elävät. En tiedä, luetetaanko Ruohometsän kansaa edelleen lapsilla, vai pidetäänkö sitä väkivaltaisten yksityiskohtiensa takia enemmän aikuisille sopivana, mutta 1980-luvun maalaispojalle sen maailma tuntui luontevalta. Minua viehätti myös kirjan kaniinien oma tarusto auringonjumalineen ja myyttisine sankarihahmoineen.

Ala-asteen ylemmillä luokilla löysin kauhukirjallisuuden. Taisin aloittaa Stephen Kingillä, mutta lähtemättömän vaikutuksen teki vasta H. P. Lovecraft. Edgar Allan Poen ”Musta kissa” tuntui erittäin häiritsevältä, ja luettuani sen uudelleen äskettäin totesin, ettei se ole lainkaan menettänyt tehoaan. Hankin kaikki Jalava-kustantamon kauhusarjan kirjat, joiden vaivaannuttavan tökeröt kansikuvat ovat tuoneet niille vuosien mittaan camp-keräilyarvoa.

Kauhusta tuli ainoa kiinnostuksen kohteeni niin sanotussa genrekirjallisuudessa. Scifi ei vetänyt minua puoleensa ja fantasia vielä vähemmän: Taru sormusten herrasta jäi kesken. Ehkä syynä on se, että syrjäänvetäytyvänä ja omissa maailmoissani viihtyvänä lapsena ympäröivä maailma tuntui vaikealta hallita ja pelkäsin melkein kaikkea. Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään, vaikka kokemuksen karttuessa useimmat pelon aiheet ovatkin monimutkaistuneet ja abstrahoituneet.

Orwell-kiinnostukseni alkupiste oli Eläinten vallankumouksen lukeminen yläasteen äidinkielen tunnilla (tarkemmin sanottuna opettaja luki kirjaa luokalle jatkokertomuksena oppituntien päätteeksi). Vuonna 1984 synnytti halun lukea kaikki muukin Orwellin kirjoittama, ja Katalonia, Katalonia oli ensimmäisiä kirjoja joita yritin lukea alkukielellä. Samojen aikojen suosikkikirjoihini kuului Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän, josta kirjoittamaani äidinkielen ainetta opettaja kiitteli. Se johdatti minut 1950-60-lukujen amerikkalaisen vastakulttuurikirjallisuuden pariin. Ahkerasti lukemistani beat-kirjailijoista ei tullut pysyviä suunnannäyttäjiä, vaan nykyään luettuna useimmat heistä tuntuvat karkean naiiveilta. Yksi tosin jäi: William S. Burroughsin kylmän satiirinen ja paranoidi proosa ei ole menettänyt purevuuttaan.

Monista lukioajan kirjallisista löydöistäni minun on kiittäminen taidemaalari Kalervo Palsaa. Palsa kirjasi julkaistuihin päiväkirjoihinsa tarkasti melkein kaiken lukemansa, ja ne toimivat minulle paitsi dokumenttina poikkeuksellisesta elämästä, myös suositusten arkistona. Eläkeläinen muistelee -sarjakuvansa alkuun Palsa on kirjoittanut omistuksen sukulaissieluilleen, ja sen avulla löysin muiden muassa Strindbergin, Sandemosen ja Belyin. Strindbergistä tuli minulle vastaava samaistumiskohde kuin Palsalle itselleen. Hän sai energiansa jatkuvasta riidasta todellisuuden kanssa ja auttoi hälventämään harhaluulon, että riita olisi ratkaistavissa. Moni Strindbergin teos toimi myös vastalääkkeenä idealisoidulle naiskuvalle, josta pääsemiseen minulta meni kauan.

Palsan omistuksesta löytyi myös kolme japanilaista: Osamu Dazai, Ogai Mori ja Yukio Mishima. Heistä alkoi kiinnostukseni japanilaiseen modernismiin, joka avarsi huomattavasti käsitystäni siitä, mitä kirjallisuus voi tarjota. Monet heidän teemoistaan olivat länsimaisista romaaneista tuttuja, mutta ne oli ikään kuin tislattu moninkertaisesti väkevämmäksi aineeksi. Kiehtovimmaksi heistä muodostui Mishima. Kunnia on katkera juoma oli jäätävä, kauhistuttava kirja, mutta Mishiman teokset eivät vetäneet minua puoleensa ”rankkuutensa” vaan outoutensa takia. Vähää vaille Nobel-palkittu kirjailija, joka piti kauneutta ja julmuutta erottamattomina, johti omaa yksityisarmeijaa ja teki julkisen seppukun vuonna 1970, oli mysteeri josta oli päästävä perille. Mitä hänen mielessään liikkui, mitä hän halusi sanoa? Tuntuu, että asia on alkanut valjeta minulle vasta nyt, ja nytkin vain osaksi.

Kokoavasti voi sanoa, että kirjat eivät koskaan ole olleet minulle vain ajankulua, eskapismia, ”lukemista”. Hyvä kirja on vakiintunut tarkoittamaan minulle haastetta, jotain jonka kanssa pitää väitellä. Hyvät kirjat ovat maailmankuvan rakennuspalikoita, usein kummallisen muotoisia ja hankalasti yhteen sovitettavissa. Suurimmat kirjailijat ovat sellaisia, jotka päätyy hyväksymään sellaisinekin puolineen, jotka on mahdoton hyväksyä, koska ilman niitä he eivät olisi sitä mitä he ovat. Tämä vakaumus muodostui minulle varhain.

Olen kiitollinen kaikesta, minkä olen lukenut niin sanotusti herkässä iässä. Uudelleen luettuna jotkut kirjat säilyttävät voimansa, jotkut toiset menettävät sen. Mutta en lainkaan osaa sanoa, miten suhtautuisin moniin tässä kirjoituksissa mainittuihin teoksiin, jos lukisin ne ensimmäistä kertaa nyt. Niistä on tullut yhtä kiinteä osa henkilöhistoriaani kuin todellisen elämän tapahtumista, joissakin tapauksissa kiinteämpi. Ovatko ne muovanneet elämäni kulkua, vai onko jokin, jota paremman puutteessa sanotaan kohtaloksi, johdattanut minut sopivalla hetkellä niiden pariin? Tässä on kirjojen mysteeri.

---

Kirjoittanut Tomi Antila

Taisi olla lauantai, vuosi saattoi olla 1991, kun kirjaimet taipuivat jo sen verran hyvin, että tartuin kirjahyllystä Susikoira Roi ja seikkailu saaristossa -teokseen. Päätin, että luen koko kirjan, vaikka henki menisi. Taisin lukea ensimmäisen sivun ainakin viitisen kertaa ennen kuin tämä uusi tapa sisäistää tarinoita alkoi kulkea. Ajoin äitini hulluuden partaalle kyselemällä häneltä neuvoja pitkiin yhdyssanoihin ja siitä, mitä jokin sana tarkoitti.

Roi ei ollut minulle ainoastaan koira, vaan portti maailmaan, jossa kumppanuus, luonto ja lojaalisuus saivat muodon. Jälkikäteen ajatellen se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun ymmärsin, ettei kirjallisuus ole vain tarinaa, vaan jotain paljon suurempaa.

Seuraava hyppy oli tyypillinen lapselle, joka ei tunne mittasuhteita. Nuori Tomi siirtyi intohimoisesti suoraan Jules Vernen Salaperäinen saari -teokseen, tarkemmin sanottuna kahden volyymin painokseen. Ei varovaisia välivaiheita, ei kevennyksiä. Järkäle käteen ja menoksi. Verne opetti, että kirja voi olla kokonainen maailma, jonka sisällä eletään viikkoja ja kuukausia. Taisin yrittää sen jälkeen Melvillen Moby Dickiä, mutta en ymmärtänyt siitä tuon taivaallista.

Hieman myöhemmin maailmani laajeni vielä kummallisempaan suuntaan. Löysin Erich von Dänikenin teokset Tulimmeko tähtien takaa? ja Kaikuja avaruudesta. Ne tekivät pysyvän vaikutuksen. Olin ehkä kaksitoista, ja ajatus siitä, että ihmiskunnan historia voisi olla jotain muuta kuin mitä koulussa kerrottiin, jäi kytemään. Ehkä tärkeämpää kuin se, oliko Däniken oikeassa, oli se, että hän opetti epäilemään annettua ja katsomaan maailmaa eri kulmasta.

Teini-ikäni kynnyksellä löysin Ernest Hemingwayn. Hänen yksinkertainen, pelkistetty tyylinsä antoi oivalluksen siitä, että klassikkokirjallisuutta voi lukea myös suoraviivaisesti, ja tykitellä kaikki hänen avainteoksensa putkeen. Vaikka en hänestä varsinaisesti haltioitunutkaan, tulin lukeneeksi aimo määrän maailmankirjallisuuden klassikoita. Ymmärsin, ettei kaikkea tarvitse sanoa, jotta voi sanoa paljon.

Samoihin aikoihin avautuivat myös synkemmät sfäärit, kun H. P. Lovecraftin mytologia vei minut mennessään. Lovecraft ei ollut vain kirjailija, vaan kokonainen kosmologia. Koulun vihot täyttyivät lonkeroista, muinaisista merihirviöistä ja mustekaloista, jotka kietoutuivat maapallon ympärille – joskus maantiedon kirjaan, joskus englannin vihkoon. Kirjoitin tusinoittain lyhyitä tarinoita, joiden innoittajana toimi Lovecraft ja hänen mytologiansa.

Muistan erityisesti yhden englannin aineen, johon opettaja kirjoitti: “Pelottava tarina, kaunista englantia, mielikuvituksesi on hurja.” Se jäi mieleen. Ehkä siksi, että se oli ensimmäinen kerta, kun joku sanoi ääneen sen, minkä itse tunsin.

Suomalaisesta kirjallisuudesta Mika Waltari vei lopullisesti sydämeni. Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat minulle yhä rikkaampia ja taidokkaampia tarinoita kuin Sinuhe. Etsin käsiini kaiken, mitä Waltari oli kirjoittanut. Kokeilin myös Ken Follettia ja Umberto Ecoa, joista ensimmäinen jäi minulle etäiseksi, kun taas jälkimmäinen teki vaikutuksen huumorillaan ja tarinoilla, jotka liukuivat vaivattomasti vakavan ja leikkisän välillä.

Pidin nuorena myös valtavasti huonolaatuisesta sotakirjallisuudesta, jota Suomessa on julkaistu suorastaan myriadeittain. Reino Lehväslaiho, Paavo Rintala ja Niilo Lauttamus julkaisivat ehkä saman kirjan kymmeniä kertoja, mutta ne oli silti pakko lukea. 

Ensimmäiset vakavat kosketukseni niin sanottuun laatukirjallisuuteen tapahtuivat yhtä kunnianhimoisesti kuin aiemmatkin tapailuni kirjallisuuden maailmassa. Kuusitoistavuotiaana luin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. En ymmärtänyt kaikkea, mutta ymmärsin tarpeeksi. Pian sen jälkeen Albert Camus avasi oven filosofiaan, jota kautta päädyin mm. Dostojevskiin ja venäläisiin mestareihin ja yhä syvemmälle eksistentiaalisiin kysymyksiin.

Philip Rothin Portnoyn tauti ja Henry Millerin proosa veivät minut mutkien kautta Charles Bukowskiin, jonka rosoisuus ja rehellisyys puhuttelivat eri tavalla kuin mikään aiemmin. Tapailin myös Baudelairea ja Rimbaudia, joskin jälkimmäinen avautui vasta paljon myöhemmin.

Armeijassa luin lähes kaiken Tolkienin tuotannon. Kirjat kulkivat mukanani, ja Parolan sotilaskodin kirjastolle kertyi niin järkyttävät myöhästymismaksut, että viimeiset päivärahani jouduin käyttämään niihin kokonaan. Jälkikäteen ajatellen sekin oli osa samaa jatkumoa: pakenemista toiseen maailmaan, kun todellisuus oli harmaa ja yksitoikkoinen.

Armeijan jälkeen löysin esseekirjallisuuden, josta tuli vähitellen suosikkilajini. Samoihin aikoihin kohtasin Michel Houellebecqin, jonka proosaan hurahdin välittömästi. Hankin kaikki hänen kirjansa ja luin niitä ensimmäisen vuokra-asuntoni vanhassa kylpyammeessa, punaviinilasi toisessa kädessä. H:n yhteys Lovecraftiin tuntui ympyrän sulkeutumiselta – ikään kuin jokin varhainen, nuoruuden pimeä kiinnostus olisi saanut aikuisemman ja terävämmän muodon.

Kirjallisuudesta on aikojen myötä muodostunut minulle paras tapa hahmottaa maailmaa: sen nyansseja ja monimutkaisuutta, kauneutta, raakuutta ja rumuutta.

---