KIRJAROVIO PODCAST

Jos on ollut pitkään poissa Suomesta, suomen kieli alkaa tuntua oudolla tavalla fyysiseltä. Ei vain omalta, vaan lähes ruumiilliselta. Sen kuulee eri tavalla kuin muut kielet. Ei pelkästään kuuloelimillä, vaan syvemmältä. Jostakin rintalastan ja niskan välistä. Joskus sen huomaa yllättävissä tilanteissa: lentoasemalla, laivan kannella, supermarketin käytävällä, ruuhkaisessa metrossa tai satunnaisessa kadunkulmassa, kun jostakin kuuluu yhtäkkiä täysin tunnistettava suomen kielinen lause. Ei tarvitse edes kuulla koko virkettä. Riittää jokin äänenpaino, jokin vokaalien, äng-äänteiden ja diftongien paino, jokin tuttu rytmi. Heti tietää.

Suomen kielessä on jotakin lähes taianomaista juuri silloin, kun sitä ympäröi vieraus. Se, ettei kukaan muu ympärillä ymmärrä mitä sanot, ei ole aina pelkästään eristävää. Joskus se tuntuu suorastaan vapauttavalta. Kieli muuttuu silloin salaiseksi käytäväksi, jota pitkin pääsee takaisin johonkin paljon itseään suurempaan. Omaan kansaan, omaan huumoriin, omaan tapaan nähdä ja jäsentää maailma. Painokkaasti kajautettu perkele Barcelonan ruuhkametrossa tekee joskus enemmän tilaa kuin kuin kohteliaasti lausuttu disculpa tai perdón. Eikä kyse ole vain äänenvoimakkuudesta. Jokin siinä sanassa osuu eri taajuudelle.

Ehkä juuri siksi suomen kieli tuntuu minusta niin tärkeältä. Ei vain kulttuurisena tai kirjallisena kysymyksenä, vaan lähes olemuksellisena. Se on enemmän kuin viestinnän väline. Se on tapa jäsentää todellisuutta. Tapa tunnistaa vivahteita, joita ei toisella kielellä aina tavoita, vaikka osaisi sitä hyvin. Jokainen, joka on elänyt pitkään vieraiden kielten keskellä, tietää tämän tunteen. Jossakin vaiheessa alkaa ymmärtää, että oma äidinkieli ei ole vain kieli, jonka osaa parhaiten, vaan kieli, jossa todellisuus tuntuu tarkimmalta, terävimmältä.

Tässä mielessä suomen kieli on pieni ihme. Ei pelkästään rakenteensa tai historiansa vuoksi, vaan siksi, että se ylipäätään on yhä tässä. Meidän kielemme ei ole koskaan ollut suuren valtakunnan kieli, ei maailmanhallinnan kieli, ei kansainvälisen pääoman tai yliopistomaailman luonnollinen käyttöliittymä. Se on säilynyt kahden suuren puristuksessa, ensin ruotsin ja sitten venäjän varjossa, ja onnistunut silti nousemaan kansankielestä kirjallisuuden, ajattelun, hallinnon ja sivistyksen kieleksi. Tätä ei sovi pitää itsestäänselvyytenä. Suomen kieli ei noussut sivistyskieleksi vahingossa. Se raivattiin siihen asemaan.

Ja juuri siksi on hieman surullista huomata, miten helposti me itse olemme alkaneet suhtautua siihen kuin johonkin itsestään säilyvään taustajärjestelmään. Kieli muuttuu aina, niin sen kuuluukin muuttua. Murteet liikkuvat, sanasto elää, uudet sukupolvet puhuvat eri tavalla kuin vanhat, uudet maahantulijat tuovat siihen omat vivahteensa. Tässä ei ole mitään ongelmaa, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta muuttumisen ja korvautumisen välillä on ero, ja juuri se ero tuntuu nyt hämärtyvän.

Aikaisemmin kieliä syrjäytettiin vallalla, kirkolla, hallinnolla, sodalla ja pakolla. Nyt se tapahtuu paljon pehmeämmin. Tällä kertaa kukaan ei tule kieltämään suomea. Kukaan ei tule viemään sitä meiltä virallisesti. Se vain alkaa hiljalleen menettää asemiaan siellä, missä kieltä pitäisi käyttää kaikkein tarkimmin. Yliopistoissa, tutkimuksessa, asiantuntijapuheessa, kulttuurissa, yritysmaailmassa, mediassa.

Juuri siinä piilee uuden ajan vaarallisuus. Englanti ei rapauta suomea siksi, että se olisi huono kieli. Päinvastoin. Se rapauttaa sitä siksi, että se on liian kätevä, liian hyödyllinen, liian helposti kaikkialle leviävä. Ja kun kieli alkaa väistyä hyödyllisyyden nimissä, moni ei edes huomaa menettävänsä mitään. Mutta jotain menetetään.

Kyse ei ole vain lainasanoista tai siitä, että nuoret puhuvat eri tavalla kuin ennen (sehän kuuluu elävään kieleen), vaan vakavampi kysymys on siinä, miten nopeasti ilmaisu kapenee. Kuinka tavallisiakin sanoja korvataan englannilla, vaikka niille olisi olemassa täysin toimiva, tarkka ja elävä suomenkielinen vastine. Tämä ei ehkä estä ymmärtämästä toisiamme, mutta se alkaa vähitellen estää meitä ilmaisemasta itseämme kunnolla. Ja kun ilmaisu köyhtyy, köyhtyy myös ajattelu. Ei välittömästi eikä dramaattisesti, vaan hitaasti, huomaamatta, vähän kerrallaan.

Tämä on lopulta paljon suurempi kysymys kuin pelkkä kielenhuolto tai konservatiivinen metatason mutina. Jos suomalaisuutta on nykyään vaikea määritellä, mikä on aivan ymmärrettävää, yksi sen kovimmista ytimistä on silti edelleen kieli. Ei jokin abstrakti “kansallinen identiteetti”, vaan aivan konkreettinen, puhuttu, murteinen, joskus kömpelö, joskus nerokkaan tarkka suomen kieli. Se yhdistää meidät paremmin kuin moni juhlapuhe, poliittinen ohjelma tai liputuspäivä.

Suomen kielessä elää edelleen jotakin hyvin vanhaa. Ei vain sanoina tai etymologioina, vaan rytminä, painona, tapana kiertää asiaa ja samalla osua siihen täsmällisemmin kuin moni suoraviivaisempi kieli. Se on kieli, jossa voi olla yhtä aikaa karkea ja hienovarainen, koominen ja vakava, maallinen ja myyttinen. Se on kieli, jossa kirosanatkin tuntuvat joskus lähempänä kansanrunoutta kuin pelkkää aggressiota.

Siksi suomen kielen päivä ei tunnu minusta pelkältä kalenterimerkinnältä. Se on pieni muistutus jostakin paljon suuremmasta. Siitä, että kieli ei säily itsestään. Ei edes Suomessa. Ei edes suomalaisilla. Jokainen kieli elää vain niin kauan kuin joku pitää sitä rakastamisen, käyttämisen, suojelemisen ja puolustamisen arvoisena.

Ja jos me emme tee sitä, saamme hyvästellä identiteettiämme muovaavista palasista yhden suurimmista.

Nykyajan henkiseen tyyliin kuuluu eräänlainen pinnallinen rohkeus. Se näkyy erityisen selvästi siinä tavassa, jolla vanhoista uskomuksista puhutaan. Myytit, rituaalit, pyhät symbolit, kansanuskot, esoteeriset perinteet ja kaikki sellainen, mikä ei taivu suoraan hyötykielelle, käsitellään usein samalla eleellä: pienellä huvittuneisuudella, kohteliaalla alentuvuudella ja oletuksella, että kyseessä on ihmiskunnan varhaisempi, kehittymättömämpi vaihe. On kuin nykyinen ihminen kuvittelisi voivansa katsella tuhansien vuosien hengellistä ja symbolista perintöä samasta asemasta, josta tarkastellaan vanhentunutta ohjelmistoa tai käytöstä poistettua teknologiaa.

Minua ei tässä ärsytä epäusko. Epäusko on usein aivan terve lähtökohta. Minua ärsyttää ylimielisyys. Se, miten helposti ja kevyesti jotkut ihmiset kuvittelevat voivansa lakaista syrjään valtavan määrän –tuhansia vuosia! – ihmiskunnan syvintä ajattelua, kokemusta, symboliikkaa ja rituaalista tietoa kuin kyse olisi jostakin lapsuuden kömpelöstä välivaiheesta. Aivan kuin moderni toimistovalaistuksessa kasvatettu ihminen olisi nyt vihdoin saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että hän voisi vilkaista kaikkea aiempaa alaspäin ja todeta sen vanhentuneeksi.

Tässä eleessä on jotakin koomista, mutta myös jotakin paljastavaa ja vastenmielistä. Ei siksi, että kaikki vanha olisi automaattisesti arvokasta tai totta, vaan siksi, että kaikkein itsevarmimmin vanhaa pilkkaavat eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, mitä he oikeastaan ovat hylkäämässä.

Sillä moderni ihminen ei suinkaan elä uskomuksettomassa maailmassa. Hän elää yhtä lailla myyttisessä järjestyksessä kuin esi-isänsäkin, mutta hänen myyttinsä ovat vähemmän näkyviä ja siksi usein huonompia. Hän uskoo markkinoihin, jatkuvaan kasvuun, optimointiin, tehokkuuteen, dataan, näkyvyyteen ja siihen, että kaikki olennainen voidaan lopulta kääntää joko rahaksi, hyödyksi tai mittariksi – se, mikä ei tuota, ei skaalaudu, ei näy tai ei muutu vaihdettavaksi, alkaa helposti näyttäytyä vähemmän todellisena, vähemmän tärkeänä tai ainakin vähemmän puolustamisen arvoisena.

Juuri tässä suhteessa vanhat uskomukset ansaitsevat puolustuksensa.

Ei siksi, että ne olisivat automaattisesti oikeassa. Ei siksi, että menneisyys olisi itsessään auktoriteetti. Vaan siksi, että niissä on säilynyt jotakin, minkä moderni tietoisuus on suurelta osin kadottanut: kyky hahmottaa maailma merkityksellisesti kerrostuneena todellisuutena.

Perinteiselle ihmiselle maailma ei ollut neutraali ympäristö, homogeeninen tila tai vaihdettavien koordinaattien kenttä. Se oli järjestynyt. Se oli lävistetty. Tietyt paikat, ajat, suunnat ja teot olivat toisia painavampia. Oli keskuksia, rajoja, kynnyksiä, pyhiä vuoria, puita, lähteitä ja temppeleitä. Oli axis mundi, maailman akseli, maailmanpuu, jonka kautta taivas, maa, ylinen ja alinen liittyivät toisiinsa. Kosmos ei ollut vain se, mikä on olemassa, vaan se, miten olemassaolo on asetettu.

Tämä on nykyihmiselle yllättävän vaikea ajatus. Ei siksi, että se olisi erityisen monimutkainen, vaan siksi, että hänen maailmansa on muuttunut litteäksi. Hän liikkuu tehokkaasti paikasta toiseen, mutta harvoin kokee olevansa missään. Hänellä on enemmän informaatiota kuin yhdelläkään aiemmalla sukupolvella, mutta vähemmän suhdetta siihen, mikä tekee paikasta paikan tai hetkestä hetken. Hän asuu maailmassa, jossa lähes kaikki voidaan kartoittaa, mutta yhä harvempi asia todella vihitään.

Siksi rituaalin merkitys jää häneltä helposti ymmärtämättä. Hän näkee siinä helposti pelkkää ulkoista toistoa tai teatteria. Mutta perinteisessä maailmassa rituaali ei ollut vain symbolinen ele. Se oli myös toisto siinä vahvassa mielessä, että se palautti ihmisen alkuun. Se ei ainoastaan muistuttanut jostakin pyhästä tapahtumasta, vaan teki sen uudelleen läsnä olevaksi. Rituaali oli tapa kiinnittyä kosmokseen. Se oli tapa estää maailma liukumasta takaisin pelkäksi sattumanvaraiseksi aineeksi, kaaokseksi.

Juuri tässä kohtaa vanhat uskomukset alkavat näyttää paljon vähemmän naiiveilta kuin niiden pilkkaajat. Sillä vaikka moderni ihminen on oppinut selittämään maailmaa ennennäkemättömällä tarkkuudella, hän ei ole oppinut elämään siinä erityisen hyvin. Hän osaa analysoida, diagnosoida, mitata, laskea, optimoida ja ennustaa. Hän osaa rakentaa järjestelmiä, jotka toimivat tehokkaasti. Hän on saanut aikaan aineellista hyvinvointia, lääketieteellisiä ihmeitä, ennennäkemätöntä liikkuvuutta ja mukavuutta. Näitä saavutuksia ei ole syytä vähätellä.

Mutta voitto ei ole ollut ilmainen.

Kun maailma menettää lävistetyn rakenteensa ja muuttuu tasaiseksi, ihminen menettää samalla erään olennaisen aistin. Hän menettää kyvyn kokea, että jokin paikka, hetki, näky tai ele voisi olla enemmän kuin oma materiaalinen tai psykologinen pintansa. Kaikki jää kyllä jäljelle, mutta kaikki muuttuu samalla kevyemmäksi. Kuolema voidaan selittää, mutta se ei enää puhu. Rakkaus voidaan analysoida, mutta se ei enää avaa maailmaa. Pyhä voidaan dokumentoida, mutta sitä ei enää kohdata.

Tässä tilanteessa vanhat uskomukset alkavat vaikuttaa naurettavilta vain niille, jotka eivät enää osaa lukea niitä.

On helppoa pilkata myyttejä, jos niissä näkee vain kömpelöjä selityksiä luonnonilmiöille. On helppoa pitää rituaaleja taikauskona, jos ei ymmärrä, että ne ovat aikanaan olleet tapa pitää maailma koossa. On helppoa suhtautua halveksivasti symboleihin, jos uskoo, että todellista on vain se, minkä voi operationalisoida. Mutta tämä helppous ei ole älyllinen voitto, vaan ilmentää pikemminkin jonkinlaista kulttuurillista lukutaidottomuutta.

Vanhojen uskomusten arvo ei ole siinä, että ne olisivat aina kirjaimellisesti totta. Niiden arvo on siinä, että ne ovat usein symbolisesti, psykologisesti ja ontologisesti todenmukaisempia kuin niitä pilkkaava nykyhetki. Ne puhuvat asioista, joita ei voi redusoida kaavoihin ilman, että jotain olennaista katoaa. Ne puhuvat kohtalosta, kynnyksistä, näkyjen logiikasta, kuoleman painosta, rakkaudesta, pyhästä geometriasta, siitä että ihminen ei ole koskaan ollut pelkkä biologinen yksilö vaan myös osallistuja suurempaan draamaan, kaikkeuteen – nykyinen syyllisyys ilmastonmuutokseen tuskin riittää.

Tätä ei pidä sekoittaa menneisyyden romantisointiin. En tarkoita paluuta menneeseen, enkä kuvittele, että moderni maailma olisi pelkkä erehdys. Se olisi yhtä naiivia kuin se, mitä tässä kritisoin. On täysin mahdollista nähdä modernin järjestyksen hyödyt ilman, että hyväksyy sen oikeuden määritellä koko todellisuuden mittakaava.

Tämä koskee myös markkinataloutta. Se on järjestelmänä tuottanut kiistattomia hyötyjä, eikä sen käytännöllistä arvoa ole mitään syytä kiistää. Se on hyödyttänyt minuakin. Olen saanut sen kautta vapautta, mahdollisuuksia, liikkumatilaa ja resursseja, joita ilman moni elämäni tärkeä asia olisi jäänyt toteutumatta.

Ongelma ei siis ole markkinatalous sinänsä. Ongelma alkaa vasta silloin, kun siitä tulee enemmän kuin taloudellinen järjestelmä. Kun ihmisarvo alkaa liukua kohti hyödyllisyyttä, kun näkyvyydestä tulee olemassaolon mitta ja kun kaikki tärkeä pyritään lopulta muuttamaan vaihdettavaksi, tuotteistettavaksi, laskettavaksi tai kaupallistettavaksi.

Kun välineestä tulee maailmanselitys, mittaamisesta tulee arvo ja tehokkuudesta päämäärä, ihminen alkaa elää kavennetussa todellisuudessa. Hän voi menestyä siinä, jopa loistaa, mutta samalla jokin osa kokemuksesta ja potentiaalista jää käyttämättä. Ei siksi, että se olisi kadonnut, vaan siksi, ettei sitä enää tunnisteta.

Siksi vanhojen uskomusten puolustaminen ei tunnu minusta taantumukselliselta vaan välttämättömältä. Se ei ole puolustuspuhe menneisyydelle, vaan todellisuuden syvyydelle. Puolustuspuhe sille ajatukselle, ettei kaikki merkityksellinen ole laskettavissa, eikä kaikki todellinen ole käyttökelpoista. Se on puolustuspuhe sille mahdollisuudelle, että ihmiskunnan vanhoissa symboleissa, rituaaleissa ja pyhissä rakenteissa on yhä tallella jotakin, mitä nykyinen ihminen tarvitsee enemmän kuin itse ymmärtää.

Ehkä vanhat uskomukset eivät aina tarjoa oikeita vastauksia. Mutta ne näyttävät usein paljon tarkemmin, missä oikeat kysymykset ylipäätään sijaitsevat.

Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-sarja käynnistyy tapahtumalla, joka kosmisessa mittakaavassa on kaikkea muuta kuin vähäpätöinen: taivaalle ilmestyy uusi tähti. Historiallisesti tällainen ilmiö olisi tulkittu enteeksi tai murrokseksi. Modernit ihmiset huomaavat sen, tutkijat kommentoivat sitä, media raportoi, mutta mikään ei varsinaisesti pysähdy. Elämä jatkuu. Silti jokin on muuttunut. Ilmassa on tiheyttä, jota ei voi mitata. Kuolema alkaa liikkua toisin. Todellisuus tuntuu hieman vinolta, kuin näkymätön paino olisi siirtynyt huoneen nurkasta toiseen.

Mircea Eliade kirjoitti, että uskonnollisen ihmisen maailmassa todellisuus ei ole tasainen, vaan lävistetty. Pyhä murtautuu maailmaan hetkenä, jolloin jokin tavallinen osoittautuu läpinäkyväksi ja paljastaa toisen tason. Tällaisessa maailmassa ihminen ei elä neutraalissa tilassa, vaan kosmoksessa, jossa jokaisella asialla on paikkansa ja alkuperänsä.

Moderni maailma on Eliaden mukaan desakralisoitu. Se ei tarkoita, että pyhä olisi lakannut olemasta, vaan että se ei enää jäsennä todellisuutta kokemuksellisena perustana. Maailmaa selitetään, mitataan ja analysoidaan, mutta sitä ei enää koeta merkityksellisesti järjestyneenä kokonaisuutena, jossa ihmisen olemassaolo kytkeytyy alkuun ja päämäärään.

Knausgårdin romaanisarja näyttää, miltä tuntuu elää tällaisessa maailmassa. Maailmassa, jossa Pyhä ei enää kanna, vaikka sen tarjoaman rakenteen kaipuu ei ole varsinaisesti kadonnut mihinkään. Hänen henkilöhahmonsa elävät perhe-elämää, tekevät töitä, juovat kahvia, käyvät hautajaisissa, huolehtivat lapsista. Kaikki on realistista ja tuttua. Silti arki tihenee. Kuolema ei asetu paikalleen. Uuden tähden ilmestyminen ei selity pois pelkällä tähtitieteellä, vaikka sille tieteellinen selitys annettaisiinkin.

Eliadelle pyhä oli aina yhteydessä alkuun. Jokainen merkittävä teko toisti kosmogonian, maailman synnyn ja selityksen. Rituaali ja initiaatio palauttivat ihmisen alkuhetkeen ja antoi hänen osallistua kosmiseen järjestykseen. Knausgårdin henkilöt elävät maailmassa, jossa tällainen toisto on kadonnut ja perinne katkennut. He eivät osallistu kosmiseen järjestykseen, vaan pikemminkin kokevat sen asteittaisen murenemisen ymmärtämättä mitä oikeastaan tapahtuu.

Kuolema ei ole siirtymä toiseen tilaan, vaan repeämä, joka ei sulkeudu. Kun tähti ilmestyy Knausgårdin maailmassa, kukaan ei osaa nähdä sitä pyhän ilmentymänä. Kukaan (ei juuri edes pappi Katherine) tunnista siinä sellaista merkkiä, joka muuttaisi olemisen rakennetta. Se jää ilmiöksi, jota tarkastellaan, mutta jonka merkityksellisyys jää avoimeksi. Juuri tämä avoimuus tekee romaanisarjasta levottoman. Se ei tarjoa valmista tulkintakehystä. Se ei selitä, mitä tähti merkitsee, eikä tarjoa uskonnollista tai metafyysistä vastausta. Sen sijaan se pakottaa lukijan jäämään tilaan, jossa jokin on muuttunut (ehkä pysyvästi), mutta muutos ei vielä asetu käsitteisiin.

Eliade muistutti, että perinteisissä kulttuureissa pyhää ei kohdattu vailla suojaa. Sitä lähestyttiin rituaalin, initiaation ja myytin kautta. Nämä rakenteet tekivät mahdolliseksi sen, että ihminen saattoi elää kosmoksessa ilman, että hän murskautui sen painon alle. Moderni ihminen kohtaa kokemuksensa ilman tällaista pyhyyden tiekarttaa. Hänellä on selityksiä, mutta ei myyttistä kehystä, jossa kokemus asettuisi merkitykselliseksi ja samalla yksilö osaksi kosmosta, osaksi kaikkeutta.

Tiede on tässä suhteessa sekä siunaus että vitsaus. Se on opettanut meille, miten maailma toimii. Se on purkanut myyttejä ja korvannut ne malleilla, jotka ennustavat, mittaavat ja hallitsevat. Mutta se ei vastaa kysymykseen siitä, mitä kokemus merkitsee. Kun uusi tähti ilmestyy taivaalle, astronomi selittää sen spektrin ja massan. Hän tekee työnsä oikein. Silti kysymys siitä, miksi tämä ilmestyminen tuntuu siltä kuin jokin olisi siirtynyt paikaltaan, jää ilman kieltä.

Knausgårdin romaanisarja liikkuu juuri tällä rajalla. Se ei kiistä tiedettä, mutta se näyttää, ettei tieteellinen selitys riitä tyhjentämään kokemusta. Henkilöhahmot eivät kaipaa dogmia, mutta he kaipaavat rakennetta, jossa kuolema, sattuma ja kosminen poikkeama asettuvat merkitykselliseen kokonaisuuteen. He elävät maailmassa, jossa selityksiä on runsaasti, mutta ontologista lohtua niukasti.

Romaanisarjan vahvuus on siinä, että se ei korvaa menetettyä rakennetta uudella uskonnollisuudella. Sen sijaan se tuo näkyviin pieniä, häiritseviä tihentymiä arjen keskellä. Hetkiä, jolloin maailma ei tunnukaan täysin läpinäkyvältä. Hetkiä, jolloin kokemus ylittää selityksen. Ne eivät tarjoa varmuutta, mutta ne vihjaavat, ettei maailma ehkä tyhjene niihin käsitteisiin, joita me sille annamme.

Eliaden näkökulmasta tällaiset hetket ovat merkittäviä. Pyhä ei ole kadonnut, vaan sen tunnistamisen tavat ovat aionien saatossa hapertuneet. Kun kosmista mallia ei enää ole, ihminen kokee olevansa heitetty maailmaan. Knausgårdin henkilöt elävät juuri tässä ”heitetyssä tilassa”. Silti romaanisarja antaa ymmärtää, ettei tämä tila ole lopullinen. Kun todellisuus tihenee, kun kuolema ei enää ole pelkkä biologinen fakta vaan jotakin vaikeammin sulatettavaa, syntyy mahdollisuus kysyä uudelleen: missä me olemme.

Ehkä kysymys ei ole siitä, pakenevatko vai palaavatko vanhat jumalat. Ehkä kysymys on siitä, uskallammeko myöntää, että todellisuus on enemmän kuin se, minkä osaamme mitata. Pyhä ei ehkä enää ilmesty alttarilla, vaan tilanteissa, joissa kokemus ylittää selityksen. Kun tähti ilmestyy eikä kukaan kumarru, se ei välttämättä tarkoita, ettei siinä olisi mitään kumartamisen arvoista.

Se voi tarkoittaa, että olemme unohtaneet sen, miten se tehdään.

---