Jos on ollut pitkään poissa Suomesta, suomen kieli alkaa tuntua oudolla tavalla fyysiseltä. Ei vain omalta, vaan lähes ruumiilliselta. Sen kuulee eri tavalla kuin muut kielet. Ei pelkästään kuuloelimillä, vaan syvemmältä. Jostakin rintalastan ja niskan välistä. Joskus sen huomaa yllättävissä tilanteissa: lentoasemalla, laivan kannella, supermarketin käytävällä, ruuhkaisessa metrossa tai satunnaisessa kadunkulmassa, kun jostakin kuuluu yhtäkkiä täysin tunnistettava suomen kielinen lause. Ei tarvitse edes kuulla koko virkettä. Riittää jokin äänenpaino, jokin vokaalien, äng-äänteiden ja diftongien paino, jokin tuttu rytmi. Heti tietää.

Suomen kielessä on jotakin lähes taianomaista juuri silloin, kun sitä ympäröi vieraus. Se, ettei kukaan muu ympärillä ymmärrä mitä sanot, ei ole aina pelkästään eristävää. Joskus se tuntuu suorastaan vapauttavalta. Kieli muuttuu silloin salaiseksi käytäväksi, jota pitkin pääsee takaisin johonkin paljon itseään suurempaan. Omaan kansaan, omaan huumoriin, omaan tapaan nähdä ja jäsentää maailma. Painokkaasti kajautettu perkele Barcelonan ruuhkametrossa tekee joskus enemmän tilaa kuin kuin kohteliaasti lausuttu disculpa tai perdón. Eikä kyse ole vain äänenvoimakkuudesta. Jokin siinä sanassa osuu eri taajuudelle.

Ehkä juuri siksi suomen kieli tuntuu minusta niin tärkeältä. Ei vain kulttuurisena tai kirjallisena kysymyksenä, vaan lähes olemuksellisena. Se on enemmän kuin viestinnän väline. Se on tapa jäsentää todellisuutta. Tapa tunnistaa vivahteita, joita ei toisella kielellä aina tavoita, vaikka osaisi sitä hyvin. Jokainen, joka on elänyt pitkään vieraiden kielten keskellä, tietää tämän tunteen. Jossakin vaiheessa alkaa ymmärtää, että oma äidinkieli ei ole vain kieli, jonka osaa parhaiten, vaan kieli, jossa todellisuus tuntuu tarkimmalta, terävimmältä.

Tässä mielessä suomen kieli on pieni ihme. Ei pelkästään rakenteensa tai historiansa vuoksi, vaan siksi, että se ylipäätään on yhä tässä. Meidän kielemme ei ole koskaan ollut suuren valtakunnan kieli, ei maailmanhallinnan kieli, ei kansainvälisen pääoman tai yliopistomaailman luonnollinen käyttöliittymä. Se on säilynyt kahden suuren puristuksessa, ensin ruotsin ja sitten venäjän varjossa, ja onnistunut silti nousemaan kansankielestä kirjallisuuden, ajattelun, hallinnon ja sivistyksen kieleksi. Tätä ei sovi pitää itsestäänselvyytenä. Suomen kieli ei noussut sivistyskieleksi vahingossa. Se raivattiin siihen asemaan.

Ja juuri siksi on hieman surullista huomata, miten helposti me itse olemme alkaneet suhtautua siihen kuin johonkin itsestään säilyvään taustajärjestelmään. Kieli muuttuu aina, niin sen kuuluukin muuttua. Murteet liikkuvat, sanasto elää, uudet sukupolvet puhuvat eri tavalla kuin vanhat, uudet maahantulijat tuovat siihen omat vivahteensa. Tässä ei ole mitään ongelmaa, eikä ole koskaan ollutkaan. Mutta muuttumisen ja korvautumisen välillä on ero, ja juuri se ero tuntuu nyt hämärtyvän.

Aikaisemmin kieliä syrjäytettiin vallalla, kirkolla, hallinnolla, sodalla ja pakolla. Nyt se tapahtuu paljon pehmeämmin. Tällä kertaa kukaan ei tule kieltämään suomea. Kukaan ei tule viemään sitä meiltä virallisesti. Se vain alkaa hiljalleen menettää asemiaan siellä, missä kieltä pitäisi käyttää kaikkein tarkimmin. Yliopistoissa, tutkimuksessa, asiantuntijapuheessa, kulttuurissa, yritysmaailmassa, mediassa.

Juuri siinä piilee uuden ajan vaarallisuus. Englanti ei rapauta suomea siksi, että se olisi huono kieli. Päinvastoin. Se rapauttaa sitä siksi, että se on liian kätevä, liian hyödyllinen, liian helposti kaikkialle leviävä. Ja kun kieli alkaa väistyä hyödyllisyyden nimissä, moni ei edes huomaa menettävänsä mitään. Mutta jotain menetetään.

Kyse ei ole vain lainasanoista tai siitä, että nuoret puhuvat eri tavalla kuin ennen (sehän kuuluu elävään kieleen), vaan vakavampi kysymys on siinä, miten nopeasti ilmaisu kapenee. Kuinka tavallisiakin sanoja korvataan englannilla, vaikka niille olisi olemassa täysin toimiva, tarkka ja elävä suomenkielinen vastine. Tämä ei ehkä estä ymmärtämästä toisiamme, mutta se alkaa vähitellen estää meitä ilmaisemasta itseämme kunnolla. Ja kun ilmaisu köyhtyy, köyhtyy myös ajattelu. Ei välittömästi eikä dramaattisesti, vaan hitaasti, huomaamatta, vähän kerrallaan.

Tämä on lopulta paljon suurempi kysymys kuin pelkkä kielenhuolto tai konservatiivinen metatason mutina. Jos suomalaisuutta on nykyään vaikea määritellä, mikä on aivan ymmärrettävää, yksi sen kovimmista ytimistä on silti edelleen kieli. Ei jokin abstrakti “kansallinen identiteetti”, vaan aivan konkreettinen, puhuttu, murteinen, joskus kömpelö, joskus nerokkaan tarkka suomen kieli. Se yhdistää meidät paremmin kuin moni juhlapuhe, poliittinen ohjelma tai liputuspäivä.

Suomen kielessä elää edelleen jotakin hyvin vanhaa. Ei vain sanoina tai etymologioina, vaan rytminä, painona, tapana kiertää asiaa ja samalla osua siihen täsmällisemmin kuin moni suoraviivaisempi kieli. Se on kieli, jossa voi olla yhtä aikaa karkea ja hienovarainen, koominen ja vakava, maallinen ja myyttinen. Se on kieli, jossa kirosanatkin tuntuvat joskus lähempänä kansanrunoutta kuin pelkkää aggressiota.

Siksi suomen kielen päivä ei tunnu minusta pelkältä kalenterimerkinnältä. Se on pieni muistutus jostakin paljon suuremmasta. Siitä, että kieli ei säily itsestään. Ei edes Suomessa. Ei edes suomalaisilla. Jokainen kieli elää vain niin kauan kuin joku pitää sitä rakastamisen, käyttämisen, suojelemisen ja puolustamisen arvoisena.

Ja jos me emme tee sitä, saamme hyvästellä identiteettiämme muovaavista palasista yhden suurimmista.