Nykyajan henkiseen tyyliin kuuluu eräänlainen pinnallinen rohkeus. Se näkyy erityisen selvästi siinä tavassa, jolla vanhoista uskomuksista puhutaan. Myytit, rituaalit, pyhät symbolit, kansanuskot, esoteeriset perinteet ja kaikki sellainen, mikä ei taivu suoraan hyötykielelle, käsitellään usein samalla eleellä: pienellä huvittuneisuudella, kohteliaalla alentuvuudella ja oletuksella, että kyseessä on ihmiskunnan varhaisempi, kehittymättömämpi vaihe. On kuin nykyinen ihminen kuvittelisi voivansa katsella tuhansien vuosien hengellistä ja symbolista perintöä samasta asemasta, josta tarkastellaan vanhentunutta ohjelmistoa tai käytöstä poistettua teknologiaa.

Minua ei tässä ärsytä epäusko. Epäusko on usein aivan terve lähtökohta. Minua ärsyttää ylimielisyys. Se, miten helposti ja kevyesti jotkut ihmiset kuvittelevat voivansa lakaista syrjään valtavan määrän –tuhansia vuosia! – ihmiskunnan syvintä ajattelua, kokemusta, symboliikkaa ja rituaalista tietoa kuin kyse olisi jostakin lapsuuden kömpelöstä välivaiheesta. Aivan kuin moderni toimistovalaistuksessa kasvatettu ihminen olisi nyt vihdoin saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että hän voisi vilkaista kaikkea aiempaa alaspäin ja todeta sen vanhentuneeksi.

Tässä eleessä on jotakin koomista, mutta myös jotakin paljastavaa ja vastenmielistä. Ei siksi, että kaikki vanha olisi automaattisesti arvokasta tai totta, vaan siksi, että kaikkein itsevarmimmin vanhaa pilkkaavat eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, mitä he oikeastaan ovat hylkäämässä.

Sillä moderni ihminen ei suinkaan elä uskomuksettomassa maailmassa. Hän elää yhtä lailla myyttisessä järjestyksessä kuin esi-isänsäkin, mutta hänen myyttinsä ovat vähemmän näkyviä ja siksi usein huonompia. Hän uskoo markkinoihin, jatkuvaan kasvuun, optimointiin, tehokkuuteen, dataan, näkyvyyteen ja siihen, että kaikki olennainen voidaan lopulta kääntää joko rahaksi, hyödyksi tai mittariksi – se, mikä ei tuota, ei skaalaudu, ei näy tai ei muutu vaihdettavaksi, alkaa helposti näyttäytyä vähemmän todellisena, vähemmän tärkeänä tai ainakin vähemmän puolustamisen arvoisena.

Juuri tässä suhteessa vanhat uskomukset ansaitsevat puolustuksensa.

Ei siksi, että ne olisivat automaattisesti oikeassa. Ei siksi, että menneisyys olisi itsessään auktoriteetti. Vaan siksi, että niissä on säilynyt jotakin, minkä moderni tietoisuus on suurelta osin kadottanut: kyky hahmottaa maailma merkityksellisesti kerrostuneena todellisuutena.

Perinteiselle ihmiselle maailma ei ollut neutraali ympäristö, homogeeninen tila tai vaihdettavien koordinaattien kenttä. Se oli järjestynyt. Se oli lävistetty. Tietyt paikat, ajat, suunnat ja teot olivat toisia painavampia. Oli keskuksia, rajoja, kynnyksiä, pyhiä vuoria, puita, lähteitä ja temppeleitä. Oli axis mundi, maailman akseli, maailmanpuu, jonka kautta taivas, maa, ylinen ja alinen liittyivät toisiinsa. Kosmos ei ollut vain se, mikä on olemassa, vaan se, miten olemassaolo on asetettu.

Tämä on nykyihmiselle yllättävän vaikea ajatus. Ei siksi, että se olisi erityisen monimutkainen, vaan siksi, että hänen maailmansa on muuttunut litteäksi. Hän liikkuu tehokkaasti paikasta toiseen, mutta harvoin kokee olevansa missään. Hänellä on enemmän informaatiota kuin yhdelläkään aiemmalla sukupolvella, mutta vähemmän suhdetta siihen, mikä tekee paikasta paikan tai hetkestä hetken. Hän asuu maailmassa, jossa lähes kaikki voidaan kartoittaa, mutta yhä harvempi asia todella vihitään.

Siksi rituaalin merkitys jää häneltä helposti ymmärtämättä. Hän näkee siinä helposti pelkkää ulkoista toistoa tai teatteria. Mutta perinteisessä maailmassa rituaali ei ollut vain symbolinen ele. Se oli myös toisto siinä vahvassa mielessä, että se palautti ihmisen alkuun. Se ei ainoastaan muistuttanut jostakin pyhästä tapahtumasta, vaan teki sen uudelleen läsnä olevaksi. Rituaali oli tapa kiinnittyä kosmokseen. Se oli tapa estää maailma liukumasta takaisin pelkäksi sattumanvaraiseksi aineeksi, kaaokseksi.

Juuri tässä kohtaa vanhat uskomukset alkavat näyttää paljon vähemmän naiiveilta kuin niiden pilkkaajat. Sillä vaikka moderni ihminen on oppinut selittämään maailmaa ennennäkemättömällä tarkkuudella, hän ei ole oppinut elämään siinä erityisen hyvin. Hän osaa analysoida, diagnosoida, mitata, laskea, optimoida ja ennustaa. Hän osaa rakentaa järjestelmiä, jotka toimivat tehokkaasti. Hän on saanut aikaan aineellista hyvinvointia, lääketieteellisiä ihmeitä, ennennäkemätöntä liikkuvuutta ja mukavuutta. Näitä saavutuksia ei ole syytä vähätellä.

Mutta voitto ei ole ollut ilmainen.

Kun maailma menettää lävistetyn rakenteensa ja muuttuu tasaiseksi, ihminen menettää samalla erään olennaisen aistin. Hän menettää kyvyn kokea, että jokin paikka, hetki, näky tai ele voisi olla enemmän kuin oma materiaalinen tai psykologinen pintansa. Kaikki jää kyllä jäljelle, mutta kaikki muuttuu samalla kevyemmäksi. Kuolema voidaan selittää, mutta se ei enää puhu. Rakkaus voidaan analysoida, mutta se ei enää avaa maailmaa. Pyhä voidaan dokumentoida, mutta sitä ei enää kohdata.

Tässä tilanteessa vanhat uskomukset alkavat vaikuttaa naurettavilta vain niille, jotka eivät enää osaa lukea niitä.

On helppoa pilkata myyttejä, jos niissä näkee vain kömpelöjä selityksiä luonnonilmiöille. On helppoa pitää rituaaleja taikauskona, jos ei ymmärrä, että ne ovat aikanaan olleet tapa pitää maailma koossa. On helppoa suhtautua halveksivasti symboleihin, jos uskoo, että todellista on vain se, minkä voi operationalisoida. Mutta tämä helppous ei ole älyllinen voitto, vaan ilmentää pikemminkin jonkinlaista kulttuurillista lukutaidottomuutta.

Vanhojen uskomusten arvo ei ole siinä, että ne olisivat aina kirjaimellisesti totta. Niiden arvo on siinä, että ne ovat usein symbolisesti, psykologisesti ja ontologisesti todenmukaisempia kuin niitä pilkkaava nykyhetki. Ne puhuvat asioista, joita ei voi redusoida kaavoihin ilman, että jotain olennaista katoaa. Ne puhuvat kohtalosta, kynnyksistä, näkyjen logiikasta, kuoleman painosta, rakkaudesta, pyhästä geometriasta, siitä että ihminen ei ole koskaan ollut pelkkä biologinen yksilö vaan myös osallistuja suurempaan draamaan, kaikkeuteen – nykyinen syyllisyys ilmastonmuutokseen tuskin riittää.

Tätä ei pidä sekoittaa menneisyyden romantisointiin. En tarkoita paluuta menneeseen, enkä kuvittele, että moderni maailma olisi pelkkä erehdys. Se olisi yhtä naiivia kuin se, mitä tässä kritisoin. On täysin mahdollista nähdä modernin järjestyksen hyödyt ilman, että hyväksyy sen oikeuden määritellä koko todellisuuden mittakaava.

Tämä koskee myös markkinataloutta. Se on järjestelmänä tuottanut kiistattomia hyötyjä, eikä sen käytännöllistä arvoa ole mitään syytä kiistää. Se on hyödyttänyt minuakin. Olen saanut sen kautta vapautta, mahdollisuuksia, liikkumatilaa ja resursseja, joita ilman moni elämäni tärkeä asia olisi jäänyt toteutumatta.

Ongelma ei siis ole markkinatalous sinänsä. Ongelma alkaa vasta silloin, kun siitä tulee enemmän kuin taloudellinen järjestelmä. Kun ihmisarvo alkaa liukua kohti hyödyllisyyttä, kun näkyvyydestä tulee olemassaolon mitta ja kun kaikki tärkeä pyritään lopulta muuttamaan vaihdettavaksi, tuotteistettavaksi, laskettavaksi tai kaupallistettavaksi.

Kun välineestä tulee maailmanselitys, mittaamisesta tulee arvo ja tehokkuudesta päämäärä, ihminen alkaa elää kavennetussa todellisuudessa. Hän voi menestyä siinä, jopa loistaa, mutta samalla jokin osa kokemuksesta ja potentiaalista jää käyttämättä. Ei siksi, että se olisi kadonnut, vaan siksi, ettei sitä enää tunnisteta.

Siksi vanhojen uskomusten puolustaminen ei tunnu minusta taantumukselliselta vaan välttämättömältä. Se ei ole puolustuspuhe menneisyydelle, vaan todellisuuden syvyydelle. Puolustuspuhe sille ajatukselle, ettei kaikki merkityksellinen ole laskettavissa, eikä kaikki todellinen ole käyttökelpoista. Se on puolustuspuhe sille mahdollisuudelle, että ihmiskunnan vanhoissa symboleissa, rituaaleissa ja pyhissä rakenteissa on yhä tallella jotakin, mitä nykyinen ihminen tarvitsee enemmän kuin itse ymmärtää.

Ehkä vanhat uskomukset eivät aina tarjoa oikeita vastauksia. Mutta ne näyttävät usein paljon tarkemmin, missä oikeat kysymykset ylipäätään sijaitsevat.