Kirjoittanut Tomi Antila

Taisi olla lauantai, vuosi saattoi olla 1991, kun kirjaimet taipuivat jo sen verran hyvin, että tartuin kirjahyllystä Susikoira Roi ja seikkailu saaristossa -teokseen. Päätin, että luen koko kirjan, vaikka henki menisi. Taisin lukea ensimmäisen sivun ainakin viitisen kertaa ennen kuin tämä uusi tapa sisäistää tarinoita alkoi kulkea. Ajoin äitini hulluuden partaalle kyselemällä häneltä neuvoja pitkiin yhdyssanoihin ja siitä, mitä jokin sana tarkoitti.

Roi ei ollut minulle ainoastaan koira, vaan portti maailmaan, jossa kumppanuus, luonto ja lojaalisuus saivat muodon. Jälkikäteen ajatellen se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun ymmärsin, ettei kirjallisuus ole vain tarinaa, vaan jotain paljon suurempaa.

Seuraava hyppy oli tyypillinen lapselle, joka ei tunne mittasuhteita. Nuori Tomi siirtyi intohimoisesti suoraan Jules Vernen Salaperäinen saari -teokseen, tarkemmin sanottuna kahden volyymin painokseen. Ei varovaisia välivaiheita, ei kevennyksiä. Järkäle käteen ja menoksi. Verne opetti, että kirja voi olla kokonainen maailma, jonka sisällä eletään viikkoja ja kuukausia. Taisin yrittää sen jälkeen Melvillen Moby Dickiä, mutta en ymmärtänyt siitä tuon taivaallista.

Hieman myöhemmin maailmani laajeni vielä kummallisempaan suuntaan. Löysin Erich von Dänikenin teokset Tulimmeko tähtien takaa? ja Kaikuja avaruudesta. Ne tekivät pysyvän vaikutuksen. Olin ehkä kaksitoista, ja ajatus siitä, että ihmiskunnan historia voisi olla jotain muuta kuin mitä koulussa kerrottiin, jäi kytemään. Ehkä tärkeämpää kuin se, oliko Däniken oikeassa, oli se, että hän opetti epäilemään annettua ja katsomaan maailmaa eri kulmasta.

Teini-ikäni kynnyksellä löysin Ernest Hemingwayn. Hänen yksinkertainen, pelkistetty tyylinsä antoi oivalluksen siitä, että klassikkokirjallisuutta voi lukea myös suoraviivaisesti, ja tykitellä kaikki hänen avainteoksensa putkeen. Vaikka en hänestä varsinaisesti haltioitunutkaan, tulin lukeneeksi aimo määrän maailmankirjallisuuden klassikoita. Ymmärsin, ettei kaikkea tarvitse sanoa, jotta voi sanoa paljon.

Samoihin aikoihin avautuivat myös synkemmät sfäärit, kun H. P. Lovecraftin mytologia vei minut mennessään. Lovecraft ei ollut vain kirjailija, vaan kokonainen kosmologia. Koulun vihot täyttyivät lonkeroista, muinaisista merihirviöistä ja mustekaloista, jotka kietoutuivat maapallon ympärille – joskus maantiedon kirjaan, joskus englannin vihkoon. Kirjoitin tusinoittain lyhyitä tarinoita, joiden innoittajana toimi Lovecraft ja hänen mytologiansa.

Muistan erityisesti yhden englannin aineen, johon opettaja kirjoitti: “Pelottava tarina, kaunista englantia, mielikuvituksesi on hurja.” Se jäi mieleen. Ehkä siksi, että se oli ensimmäinen kerta, kun joku sanoi ääneen sen, minkä itse tunsin.

Suomalaisesta kirjallisuudesta Mika Waltari vei lopullisesti sydämeni. Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat minulle yhä rikkaampia ja taidokkaampia tarinoita kuin Sinuhe. Etsin käsiini kaiken, mitä Waltari oli kirjoittanut. Kokeilin myös Ken Follettia ja Umberto Ecoa, joista ensimmäinen jäi minulle etäiseksi, kun taas jälkimmäinen teki vaikutuksen huumorillaan ja tarinoilla, jotka liukuivat vaivattomasti vakavan ja leikkisän välillä.

Pidin nuorena myös valtavasti huonolaatuisesta sotakirjallisuudesta, jota Suomessa on julkaistu suorastaan myriadeittain. Reino Lehväslaiho, Paavo Rintala ja Niilo Lauttamus julkaisivat ehkä saman kirjan kymmeniä kertoja, mutta ne oli silti pakko lukea. 

Ensimmäiset vakavat kosketukseni niin sanottuun laatukirjallisuuteen tapahtuivat yhtä kunnianhimoisesti kuin aiemmatkin tapailuni kirjallisuuden maailmassa. Kuusitoistavuotiaana luin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. En ymmärtänyt kaikkea, mutta ymmärsin tarpeeksi. Pian sen jälkeen Albert Camus avasi oven filosofiaan, jota kautta päädyin mm. Dostojevskiin ja venäläisiin mestareihin ja yhä syvemmälle eksistentiaalisiin kysymyksiin.

Philip Rothin Portnoyn tauti ja Henry Millerin proosa veivät minut mutkien kautta Charles Bukowskiin, jonka rosoisuus ja rehellisyys puhuttelivat eri tavalla kuin mikään aiemmin. Tapailin myös Baudelairea ja Rimbaudia, joskin jälkimmäinen avautui vasta paljon myöhemmin.

Armeijassa luin lähes kaiken Tolkienin tuotannon. Kirjat kulkivat mukanani, ja Parolan sotilaskodin kirjastolle kertyi niin järkyttävät myöhästymismaksut, että viimeiset päivärahani jouduin käyttämään niihin kokonaan. Jälkikäteen ajatellen sekin oli osa samaa jatkumoa: pakenemista toiseen maailmaan, kun todellisuus oli harmaa ja yksitoikkoinen.

Armeijan jälkeen löysin esseekirjallisuuden, josta tuli vähitellen suosikkilajini. Samoihin aikoihin kohtasin Michel Houellebecqin, jonka proosaan hurahdin välittömästi. Hankin kaikki hänen kirjansa ja luin niitä ensimmäisen vuokra-asuntoni vanhassa kylpyammeessa, punaviinilasi toisessa kädessä. H:n yhteys Lovecraftiin tuntui ympyrän sulkeutumiselta – ikään kuin jokin varhainen, nuoruuden pimeä kiinnostus olisi saanut aikuisemman ja terävämmän muodon.

Kirjallisuudesta on aikojen myötä muodostunut minulle paras tapa hahmottaa maailmaa: sen nyansseja ja monimutkaisuutta, kauneutta, raakuutta ja rumuutta.

---