Olen kasvanut kirjojen ympäröimänä. Maanviljelijä-isäni ja sairaanhoitaja-äitini pitivät lukemista arvossa ja heille oli kunnia-asia, että kaikki lapset suorittavat ylioppilastutkinnon. Kodin yleisilmeeseen kuuluivat lähelle katonrajaa ulottuvat tummat kirjahyllyt, mistä syystä en edelleenkään tunne oloani kotoisaksi huoneessa jossa ei ole kirjahyllyjä ja niiden henkimää painavaa ja vähän uneliasta hiljaisuutta. Opin lukemaan viiden vanhana, autojen rekisteritunnuksia ja muita kirjainyhdistelmiä paperille jäljentämällä. Olen siitä lähtien lukenut käytännössä koko ajan jotakin, enkä muista mitään tiettyä teosta ensimmäisenä lukemanani kirjana. Yritän kuitenkin antaa karkean yleiskuvan siitä, millaista kaunokirjallisuutta luin ennen aikuisikää.

Eläinrakkaana lapsena mielilukemisiini kuuluivat Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjat, joista luin muistaakseni kaikki yksitoista kappaletta. Niissä oli nyt aikuisen näkökulmasta huvittavia yksityiskohtia, kuten episodi jossa Pekka, jonka hännän rotta on purrut pentuna poikki, saa pentuja Maija Maitoparran kanssa. Osalla pennuista on lyhyt häntä ja osalla pitkä – lamarckismi siis toimii lastenkirjoissa.

Aivan toisenlaisen maailman avasi Richard Adamsin Ruohometsän kansa, jonka eläinhahmot olivat inhimillisistä piirteistään huolimatta elintavoiltaan todenmukaisia. Kaniinit elivät ihmisten, petoeläinten ja kilpailevien kaniinipopulaatioiden alati uhkaamina, kuten ne oikeassa luonnossakin elävät. En tiedä, luetetaanko Ruohometsän kansaa edelleen lapsilla, vai pidetäänkö sitä väkivaltaisten yksityiskohtiensa takia enemmän aikuisille sopivana, mutta 1980-luvun maalaispojalle sen maailma tuntui luontevalta. Minua viehätti myös kirjan kaniinien oma tarusto auringonjumalineen ja myyttisine sankarihahmoineen.

Ala-asteen ylemmillä luokilla löysin kauhukirjallisuuden. Taisin aloittaa Stephen Kingillä, mutta lähtemättömän vaikutuksen teki vasta H. P. Lovecraft. Edgar Allan Poen ”Musta kissa” tuntui erittäin häiritsevältä, ja luettuani sen uudelleen äskettäin totesin, ettei se ole lainkaan menettänyt tehoaan. Hankin kaikki Jalava-kustantamon kauhusarjan kirjat, joiden vaivaannuttavan tökeröt kansikuvat ovat tuoneet niille vuosien mittaan camp-keräilyarvoa.

Kauhusta tuli ainoa kiinnostuksen kohteeni niin sanotussa genrekirjallisuudessa. Scifi ei vetänyt minua puoleensa ja fantasia vielä vähemmän: Taru sormusten herrasta jäi kesken. Ehkä syynä on se, että syrjäänvetäytyvänä ja omissa maailmoissani viihtyvänä lapsena ympäröivä maailma tuntui vaikealta hallita ja pelkäsin melkein kaikkea. Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään, vaikka kokemuksen karttuessa useimmat pelon aiheet ovatkin monimutkaistuneet ja abstrahoituneet.

Orwell-kiinnostukseni alkupiste oli Eläinten vallankumouksen lukeminen yläasteen äidinkielen tunnilla (tarkemmin sanottuna opettaja luki kirjaa luokalle jatkokertomuksena oppituntien päätteeksi). Vuonna 1984 synnytti halun lukea kaikki muukin Orwellin kirjoittama, ja Katalonia, Katalonia oli ensimmäisiä kirjoja joita yritin lukea alkukielellä. Samojen aikojen suosikkikirjoihini kuului Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän, josta kirjoittamaani äidinkielen ainetta opettaja kiitteli. Se johdatti minut 1950-60-lukujen amerikkalaisen vastakulttuurikirjallisuuden pariin. Ahkerasti lukemistani beat-kirjailijoista ei tullut pysyviä suunnannäyttäjiä, vaan nykyään luettuna useimmat heistä tuntuvat karkean naiiveilta. Yksi tosin jäi: William S. Burroughsin kylmän satiirinen ja paranoidi proosa ei ole menettänyt purevuuttaan.

Monista lukioajan kirjallisista löydöistäni minun on kiittäminen taidemaalari Kalervo Palsaa. Palsa kirjasi julkaistuihin päiväkirjoihinsa tarkasti melkein kaiken lukemansa, ja ne toimivat minulle paitsi dokumenttina poikkeuksellisesta elämästä, myös suositusten arkistona. Eläkeläinen muistelee -sarjakuvansa alkuun Palsa on kirjoittanut omistuksen sukulaissieluilleen, ja sen avulla löysin muiden muassa Strindbergin, Sandemosen ja Belyin. Strindbergistä tuli minulle vastaava samaistumiskohde kuin Palsalle itselleen. Hän sai energiansa jatkuvasta riidasta todellisuuden kanssa ja auttoi hälventämään harhaluulon, että riita olisi ratkaistavissa. Moni Strindbergin teos toimi myös vastalääkkeenä idealisoidulle naiskuvalle, josta pääsemiseen minulta meni kauan.

Palsan omistuksesta löytyi myös kolme japanilaista: Osamu Dazai, Ogai Mori ja Yukio Mishima. Heistä alkoi kiinnostukseni japanilaiseen modernismiin, joka avarsi huomattavasti käsitystäni siitä, mitä kirjallisuus voi tarjota. Monet heidän teemoistaan olivat länsimaisista romaaneista tuttuja, mutta ne oli ikään kuin tislattu moninkertaisesti väkevämmäksi aineeksi. Kiehtovimmaksi heistä muodostui Mishima. Kunnia on katkera juoma oli jäätävä, kauhistuttava kirja, mutta Mishiman teokset eivät vetäneet minua puoleensa ”rankkuutensa” vaan outoutensa takia. Vähää vaille Nobel-palkittu kirjailija, joka piti kauneutta ja julmuutta erottamattomina, johti omaa yksityisarmeijaa ja teki julkisen seppukun vuonna 1970, oli mysteeri josta oli päästävä perille. Mitä hänen mielessään liikkui, mitä hän halusi sanoa? Tuntuu, että asia on alkanut valjeta minulle vasta nyt, ja nytkin vain osaksi.

Kokoavasti voi sanoa, että kirjat eivät koskaan ole olleet minulle vain ajankulua, eskapismia, ”lukemista”. Hyvä kirja on vakiintunut tarkoittamaan minulle haastetta, jotain jonka kanssa pitää väitellä. Hyvät kirjat ovat maailmankuvan rakennuspalikoita, usein kummallisen muotoisia ja hankalasti yhteen sovitettavissa. Suurimmat kirjailijat ovat sellaisia, jotka päätyy hyväksymään sellaisinekin puolineen, jotka on mahdoton hyväksyä, koska ilman niitä he eivät olisi sitä mitä he ovat. Tämä vakaumus muodostui minulle varhain.

Olen kiitollinen kaikesta, minkä olen lukenut niin sanotusti herkässä iässä. Uudelleen luettuna jotkut kirjat säilyttävät voimansa, jotkut toiset menettävät sen. Mutta en lainkaan osaa sanoa, miten suhtautuisin moniin tässä kirjoituksissa mainittuihin teoksiin, jos lukisin ne ensimmäistä kertaa nyt. Niistä on tullut yhtä kiinteä osa henkilöhistoriaani kuin todellisen elämän tapahtumista, joissakin tapauksissa kiinteämpi. Ovatko ne muovanneet elämäni kulkua, vai onko jokin, jota paremman puutteessa sanotaan kohtaloksi, johdattanut minut sopivalla hetkellä niiden pariin? Tässä on kirjojen mysteeri.

---