Toisin kuin joku voisi ehkä kuvitella, minä en ollut ala-asteen varhaisilla luokilla kiinnostunut lukemisesta lainkaan. Muistan jossain kohtaa kehuskelleeni opettajalle, kuinka en ole koskaan lukenut yhtään kirjaa, sikäli kuin Aku Ankan taskukirjoja ei lasketa. Kun kesän aikana piti lukea Jorma Kurvisen Susikoira Roi ja kirjoittaa siitä artikkeli, minä katselin sen sijaan kirjaan perustuvan TV-sarjan.

Missä kohtaa lukeminen sitten tuli osaksi elämääni? Arvelen olleeni hieman päälle kymmenvuotias, kun kiinnostuin itämaisista uskonnoista. Tuohon aikaan kamppailulajit olivat muotia, ja välitunnilla poikien piti esitellä toisilleen kaikenlaisia lyöntejä ja potkuja. Joku oli karatessa, joku judossa, joku taekwondossa. Minäkin heitin ilmaan muutamat ”mawashigerit”, ja muut pojat yrittivät arvailla mitä lajia harrastan. Kun kielsin harrastavani mitään, eivät muut tietenkään uskoneet, vaan pitivät minua salaperäisen vaatimattomana, kun en suostunut paljastamaan lajitaustaani. Totuus oli, että olin katsonut mallia potkuihin kirjaston kamppailulajikirjoista.

Niissä kirjoissa törmäsin kuitenkin johonkin lyöntejä ja potkuja paljon kiinnostavampaan. Aikidoa käsittelevä kirja sisälsi lyhyen elämänkerran lajin perustajasta, Morihei Ueshibasta. Kirjassa mainittiin, että Yoshiba oli saavuttanut lajia ankarasti harjoittelemalla valaistumisen. Käsite oli minulle uusi, mutta samalla jokin siinä kolahti ja lujaa. Muistan ihmetelleeni, miksi koulun uskontotunnilla ei oltu puhuttu mitään tästä valaistumisesta. Olin siihen mennessä katsellut varmasti satoja elokuvia ja TV-sarjoja, joissa tavoiteltiin rahaa, valtaa ja mainetta. Mutta yhdessäkään ei oltu tavoiteltu valaistumista. Kuitenkin itämaiden uskontoja käsittelevät kirjat antoivat ymmärtää, että se olisi suurin asia, mitä ihminen voi saavuttaa, suurempi kuin mikään maallinen päämäärä. Tämä askarrutti minua kovasti.

Kirjojen perusteella yritin opetella meditoimaan, mutta en siihen lapsena oikein kyennyt. Seuraavina vuosina kiinnostus alkoi suuntautua itämaiden sijaan Suomen ja pohjoismaiden muinaisuskontoihin. Teini-iässä vietin tuntikausia kirjastossa lukien paitsi Kalevalaa, Kanteletarta ja Eddaa, myös arkeologisia tutkimuksia ja kansanperinnettä käsitteleviä kirjoja. Samoihin aikoihin opin lukemaan kertomakirjallisuutta. Ensiksi tuli kotimainen sotakirjallisuus, jonka osalta kirjaston hylly näytti olevan ehtymätön. Pian sisäinen goottini heräsi ja löysin Bram Stokerin Draculan. Sitä seurasi sitten muutama, enemmän tai vähemmän ansiokas vampyyritarina. Luonnollisena jatkumona olivat H.P. Lovecraftin kauhukirjat.

Nämä kirjat olivat minulle ajanvietettä, enkä osannut tuohon aikaan etsiä kirjallisuudelta sen ihmeellisempää sanataiteellista tai psykologista ulottuvuutta. Pian kiinnostus uskontoihin ja mytologioihin alkoi syventyä siinä määrin, että kertomakirjallisuudelle ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Intissä muiden lähtiessä iltavapaille, minä jäin lukemaan Mircea Eliaden shamanismia käsittelevää järkälettä. Seuraavana vuonna ahmin Tampereen pääkirjaston teosofiaan liittyvän hyllyn kaikki teokset: Pekka Ervast, Rudolf Steiner ja H.P. Blavatsky tulivat tutuiksi. Toisin kuin nykyisin, niitä teoksia oli tarjolla useita kymmeniä. Lienevätkö varastokirjoina nykyään. Ervastia luin niin paljon, että häneltä matkaan tarttui vanhanaikainen kirjoitustyyli monimutkaisine lauserakenteineen ja käännettyine sanajärjestyksineen. Olen edelleen sitä mieltä, että sadan vuoden takainen tapa kirjoittaa asiatekstiä siten, että ”tyhmä ei sitä edes ymmärrä” oli hienompaa, kuin nykyajan pelkistetty ”tönkkösuomi”.

Parikymppisenä kirjoitin ensimmäiset kustantamoille lähetetyt käsikirjoitukset: esoteerista maailmankuvaa yhteenvetona käsitellyt Hiljainen maa sekä dialogimuotoon kirjoitettu, ruusuristiläisyyden inspiroima opetustarina Aamuvalo. Niitä ei julkaistu, joskin ensiksi mainitusta sain hyvää palautetta. Sen jälkeen unohdin haaveen oman kirjan julkaisemisesta vuosikausiksi, joskin joitakin esoteriaa käsitelleitä artikkeleitani julkaistiin 2008-2009 Hermeetikko-lehdessä.

Yhä tähän päivään mennessä kertomakirjallisuus on jäänyt hyvin vähälle omassa lukemistossa, yksinkertaisesti ajankäytöllisistä syistä. Päätalot ja muut ovat edelleen lukematta. Kun toisessa vaakakupissa on se lapsuudessa omaksuttu mahdollisuus valaistumisesta, vaikuttaa toisen kupin keksitty tarina lähinnä eskapistiselta ajan tuhlaamiselta. Toisaalta ymmärrän, että hyvästä kirjallisuudesta voi oppia elämästä melkein kuin itse elämällä, joskus jopa paremmin. Enkä tarkoita vain klassikoita, vaan myös paljon parjattua nykykirjallisuutta. Siitä yhtenä esimerkkinä voin mainita Miki Liukkosen Vierastilan, jonka luin äitini kehotuksesta. Toisin kuin helposti ajatellaan, terävänäköinen kritiikki aikalaishulluutta kohtaan voi tulla myös sieltä ison kustantamon läpikaupallisesta myllystä. Se mikä myy ja on tunnettua ei siis välttämättä ole roskaa, ja hyvänä vakuutena on aina se, että kirjailija eli niin kuin opetti.

---