Kielenkääntäjä-äidin ja elokuvallisen elämän eläneen isän tyttärenä minulle ei kaiketi annettu muita vaihtoehtoja kuin kiinnostua kielestä, tarinoista ja siitä, miten sanat luovat todellisuutta. Koska suutarin lapsella ei useinkaan ole kenkiä, en oppinut sanaakaan saksaa tai ruotsia, mutta sen sijaan opin aakkoset kaksivuotiaana, ja äitini kirjasi kuuliaisesti ylös ikuisena jatkumona soljuneita tarinoitani siitä asti, kun olin kolmevuotias. Kun opin kirjoittamaan, äitini pääsi pälkähästä, mutta pian äidinkielenopettajat joutuivat puolestaan ohjeistamaan lama-Suomen lasta siihen, ettei koko äidinkielen vihkoa saa täyttää yhdellä tarinalla. Toisella luokalla minut laitettiin lukemaan tarinoitani koko luokalle. Viidennellä luokalla voitin koulun juhlavuoden kirjoituskilpailun, ja myöhemmin tästä tarinastani tehtiin myös näytelmä. Ilmoittipa opettaja minut myös Napero-Finlandia-ehdokkaaksi.

Taisin syntyä kirjoittajaksi, mutta minulle myös luettiin paljon. Kirjasto oli toinen kotini. Muistan kirjastoreissut myös siksi, että betonilähiössä pulkkamme varastettiin, kun olimme äitini kanssa valitsemassa Mikko Mallikkaita ja Muumi-kirjoja reppuumme. Rakastin tarinoiden maailmaa ja pääsin jo varhaisessa lapsuudessani kokemaan myös satujen parantavan voiman. Olen vanhemmilleni ikuisesti kiitollinen siitä, että kirjat tulivat osaksi elämääni jo aivan pienenä ihmistaimena.

Kun aloin käydä itsenäisesti kirjastossa, maailmani avartui entisestään. Lastenkirjaosastolta minua puhuttelivat kaikki Tuija Lehtisen hengentuotokset sekä paranormaaleja elementtejä sisältäneet uusromanttiset kirjasarjat, joita tuotti yksittäisten, sisäistä paloaan toteuttaneiden kirjailijoiden sijasta todennäköisesti kokonaiset kirjoittajatiimit liukuhihnalta. Luin jostain syystä myös paljon niin kutsuttuja heppatyttökirjoja, joissa oli epäilyttävän paljon sutinaa, josta en ymmärtänyt tuon taivaallista 10-vuotiaana. Lastenkirjaosasto oli kuitenkin pian jo nähty, joten siirryin häthätää alakoulun selättäneenä suoraan isommille apajille.

Nuortenkirjallisuuden hylly oli sopivasti tieteiskirjallisuuden sekä filosofian ja uskontojen hyllyjen välittömässä läheisyydessä, joten kiinnostuin samanaikaisesti Sweet Valley High -kirjasarjasta, Orwellista, Nietzschestä ja shamanismista. Samaan aikaan, kun väistelin lähiöostarin betonisille kaduille sammuneita puistokemistejä matkallani kirjastoon, joku tajunnan alkemian päälle ymmärtänyt kirjastotoimenhenkilö oli tilannut lähikirjastoomme myös Tapio Kotkavuoren teoksen Vasemman käden polku, ja se oli menoa sitten. Tunsin välitöntä lumoutumista pentagrammin äärellä.

14-vuotiaana bongasin kaverinkaverin pöydältä kirjan, jonka kannessa luki The Dirt – Törkytehdas. Olin aivan ällikällä lyöty: ai että tällaistakin elämä voi olla luovuuden alttarilla! Kun olin lukenut – vain vähän liioitellen – jokaisen koskaan kirjoitetun ja suomeksi käännetyn rock-elämäkerran, uteliaisuuteni oli herännyt. Jälleen tunsin selittämätöntä lumoa, ja fanitin erityisesti Ike Vilin käännöksiä, niissä oli jokin oikeanlainen tunne mukana. Pestauduinkin heti täysi-ikäistyttyäni töihin paikalliselle keikkaklubille todistaakseni vierestä huuruisia rock-unelmia, mutta lukemieni kirjojen Hollywoodissa kokaiinia seksityöläisten paljailta lanteilta vetävät Ameriikan ihmeet ja tosielämän kotimaisen kajal- ja/tai kaljarockin ja hevibuumin keskisuuret nimet eivät aivan vastanneetkaan toisiaan. Ehkä parempi niin.

Sittemmin oma teini-ikäni eskaloitui melkoiseksi tarinaksi itsessään, minkä vuoksi lakkasin käymästä koulussa. Kun ikätoverini tankkasivat maantietoa ja algebran alkeita, minä en poistunut kotoani muualle kuin kirjastoon, jossa tosin ravasin harva se päivä. Minulla oli kokonainen kirjahyllyllinen kirjoja lainassa, 99 nimikettä kerrallaan. Olin tässä kohtaa vaihtanut nuortenkirjat kotimaiseen nykykirjallisuuteen. Tutkin tarkasti kaikkien kustantamoiden katalogit ja luin kaikki itkoset, oksaset ja hietamiehet, jotka kirjaston varauslistoilta käsiini sain. Luin loputtomat määrät toisiaan toistaneita teoksia keski-ikäisten ihmissuhdeongelmista ja pitkittynyttä teini-ikää eläneistä nuorista aikuisista, jotka etsivät paikkaansa maailmassa irtosuhteista, päihteistä ja kaikenlaisesta keskinkertaisuudesta. Välissä oli myös aitoja, ainutlaatuisia helmiä, kuten Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, joka teki niin suuren vaikutuksen, että heitin kirjan vaistomaisesti seinään, kun säikähdin niin pahasti erästä sen käännettä – ja tämä on pelkästään kehu.

Kaiken loputtoman kotimaisen tilityskirjallisuuden ja eurooppalaisen filosofian lisäksi löysin myös amerikkalaiset, naisille suunnatut niin kutsutut chick lit -kirjat, joissa neuroottinen päähenkilö shoppailee Pradaa, elää kahvilla ja haaveilee rikkaasta investointipankkiirimiehestä, jonka lopulta myös saa puolisokseen, kun on ensin 457 sivua sekoillut arjen aikalaishulluutta. Olen aina löytänyt näistä kirjoista enemmän fantasiaa kuin varsinaisesta fantasiagenrestä, jonka pariin en koskaan löytänyt. Sittemmin tämä tyhjäksi hömpäksi lytätty chick lit -genre rantautui myös Suomeen, mutta olisin teininäkin hypännyt mieluummin sen junan alle kuin sen kyytiin.

Lisäksi tankkasin kaiken edellä mainitun lisäksi kaikenlaista äärimmäistä ideologiaa ja olin vakaasti sitä mieltä, että yli-ihmiseksi kohoaminen olisi erinomainen elämäntavoite masentuneelle 15-vuotiaalle tytölle. Kaikkien aikojen suosikkikirjakseni nousi lopulta samoihin aikoihin lukemani Lionel Shriverin Poikani Kevin.

Luin noina teinivuosinani myös paljon kaikenlaisia kiehtovia, vaihtoehtoisia itseapuoppaita ja esseitä, joissa kritisoitiin psykiatriaa, haukuttiin filosofeja, kyseenalaistettiin konsensustodellisuutta ja käsiteltiin kaikkia 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Koen oppineeni kaikista näistä ajan hampaan sitten joko unohtamista tai pahasti vanhentamista teoksista enemmän kuin mitä olisin koulussa oppinut. Kun lopulta sain potkut peruskoulusta poissaolojeni vuoksi, tiesin kuitenkin, miten rakennetaan alttari, kuinka monella tapaa väljähtäneen avioliiton voi pilata lopullisesti, kuinka Wittgenstein ajatteli kielestä ja kuinka paljon Stewart Homen kirjoissa taotaan rämeiden primitiivistä rytmiä.

Olen tällä sekavalla, intensiivisellä ja pulppuilevalla lukutaipaleellani kategorisesti ohittanut maailmankirjallisuuden klassikot muutamaa hassua Orwellia ja Goldingia lukuun ottamatta. Onkin kiinnostavaa keskustella kirjallisuudesta lähes kenen tahansa kanssa, koska vaikka olen lukenut kymmeniätuhansia sivuja, en pääse kiinni kaanoniin. Ajattelen toisaalta, että se on tehnyt omalle kirjoittamiselleni hyvää: en voi briljeerata maulla tai tyylillä, mutta löydän vimmaisen luomistyön äärelle vaistoamalla yhä kaikkia niitä unohtuneita nimikkeitä, joiden maailmasta on versonnut jotain, silti merkittävää, omaankin ajatteluuni. Yhä edelleen lumoudun hienojen tai edes jotenkin ajatteluani virittävien tekstien edessä, tulivat ne sitten ylhäältä tai alhaalta.

Kirjoittaminen – laulamisen ja sittemmin myös puhumisen ohella – on minulle itsessään maagista kanavointia, kollektiivisen alitajunnan syövereiden välittämistä kaikille niille, jotka eivät hätkähdä samanaikaisesti yhtäältä ylitsevuotavaa ja toisaalta perin esoteerista ilmaisuani. Olen lapsuuden itselleni, ja ehkä myös jokuselle äidinkielenopettajalle, velkaa sen, että annan lopunkin tarinavirran pulputa sisältäni elämänvoimana eetteriin päivieni loppuun asti.

---