Miten opin lukemaan? Se tapahtui varhain, saatuani lapsen käsiini Aale Tynnin sinikantisen Satuaapisen. Nykyään kyseinen kirja on epäkorrekti suorasukaisten etnisten viittausten vuoksi. Äiti näytti alun tavuviivoin pilkotut sanat ja ihmettelin miksi ne oli paloiteltu kuin juurekset keittiössä? Samasta syystä ihmettelen yhä asioiden selittämistä kuvauksin, kun ne näyttäytyvät minulle muutenkin selkeinä.

Tätä ennen minulle luettiin aktiivisesti ja väkivaltaisiksi moititut Grimmin sadut olivat arkipäivää. Näin jälkikäteen ajatellen se oli omiaan luomaan realistisen kuvan ihmisten motiiveista. Ei ihme, että täysikasvuisena luettu Thomas Moren Utopia näyttäytyi äärimmäisenä tylsänä, paratiisillisena höpökuvaelmana. Äänikirjoihin tutustuin äitini luettua satuja C -kasetille yksinäisiä hetkiäni varten.

Pikku vanhana lapsena pyysin samoihin aikoihin, että minulle luettaisiin ääneen Raamattua. Nykyiset kiinnostuksen kohteet:henkisyys, historia ja uskonnot pyörivät mielessä aivan ihmistaimesta asti, mikä näkyi siinä, että 8 -vuotiaana aloin lukea Raamattua itsekseni ja sittemmin se on tullut tehtyä muutaman kerran.

Tultuani tietoiseksi kielletyistä kirjoista ja siitä miten herkästi jotkut vähättelevät teoksia niitä lukematta, olen pitänyt tärkeänä sellaisten lukemista. Tällainen on jankkaavaksi moitittu Hitlerin Taisteluni, jonka luin heti hankittuamme sen aikoinaan Turun Kirjamessuilta.
Tässä mielessä haastavin on ollut Karl Marxin kolmiosainen Pääoma, jonka läpiluvun suoritin joskus parikymppisenä. Tässä vaiheessa vaellusta, tältä listalta on lukematta Koraani.

Tyttökirjoihin, sellaisiin kuin Pikku naisia tai Anna -sarja, en ole tutustunut tähän mennessä. Siinä ikävaiheesa Tarzan ja Viisikko -sarja kiehtoivat enemmän.

Kuriositeettina, vasta aikuisena löytämäni lastenkirja on Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi, johon on ulkopuolisena kalmistina helppo samaistua. Sen jälkeen tuli toki luettua myös Yölento muiden intressieni takia.

En odottanut tutustuvani ranskalaiseen kirjallisuuteen, mutta Pariisin liittynyt romanttinen elämänvaiheeni vei sen äärelle nuorena aikuisena. Sen jälkeen Flaubert ja Maupassant ovat kuuluneet suosikkeihini. Uudemmista olen ehdottomasti Houellebecqin ihailija. Hänen kielensä muistuttaa paljon puolisoni tyyliä, jota pidän kaikkein puhtaimpana.

Entä mikä sitten on suosikkilajityyppini? Ehdottomasti sotakirjallisuus, sotahistoria. Innoittavimpia kokemuksia oli lukea ensimmäistä kertaa Carl von Clausewitzin Sodankäynnista ja lyyrisintä Ernst Jüngerin Teräsmyrskyssä. Jos Vietnam kiinnostaa, niin Philip Caputon Pelätä ja tappaa paljastaa mitä sodassa tehdään ja mitä kihisevä viidakkohelvetti tekee miehille.
Nykyään tulee luettua melko vähän romaaneja. Tietokirjallisuus tarjoaa kiehtovaa aineistoa niin sotahistorian kuin muidenkin itseä kiinnostavien alojen saralta. Jälkimmäisenä avainteoksena pidän Sönke Neitzelin kirjaa Sotilaat:Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta.

Jonkinlaisena etiäisenä tiesin aina päätyväni elämään kirjallisuuden lähipiirissä ja toivoin saavani elämäntoveriksi bibliofiilin.
Muistan kuinka lapsena suunnittelin ruutupaperille erilaisia sisustuksia, joissa asunnot täyttyivät kirja- sekä levyhyllyistä. Nyt näen ne toteutuneena kodissamme. Muutaman vuoden avioliiton jälkeen perustettiin Kiuas Kustannus ja tulin keksineeksi sille tuon nimen. Myös logo on käsialaani.

Tuonen Portti on tarjonnut tilaisuuksia erilaisten tekstien laadintaan ja tutustuttanut okkulttiseen kirjallisuuteen, joka olisi muuten jäänyt väliin.

Kirjallisuus on minulle kaikkein luonnollisimpia asioita tässä maailmassa, enkä osaa kuvitella elämää ilman sitä. Vaikka kirjat vietäisiin pois, niin oma ajatteluni kulkee käsikirjoitukseomaisesti. Jos ajatuskuplia olisi, niin näkisitte miten hauskaa minulla usein on.

Kuvataiteilijana pidän itseäni kuvallisena ajattelijana, josta on osaltaan kiittäminen myös kirjallisuutta.

Noin muuten olen samoilla linjoilla Grouchon kanssa:

”Koiraa lukuun ottamatta, kirja on ihmisen paras ystävä.” – Groucho Marx

---