Todellisuuden kätketty järjestys

Hän kirjoitti kauhuromaaneja kuin mystiikkaa, fysiikkaa ja paranormaaleja ilmiöitä käsitteleviä tietokirjoja, mutta juuri The Holographic Universesta tuli hänen kirjallinen testamenttinsa, yritys hahmottaa yhden kokonaiskuvan sisällä maailmankaikkeutta, tietoisuutta ja niitä inhimillisiä kokemuksia, jotka on tavallisesti erotettu toisistaan tieteen, uskonnon ja psykologian omiin suljettuihin lokeroihin.

Kirjoitin jokin aika sitten unesta, jossa ihmiselämä näyttäytyi tavattoman hienokierteisenä ruuvina, joka kiertyi kosmiseen mutteriin. Jokainen elämänvaihe, teko ja kokemus painui osaksi kierrettä, eikä mikään kadonnut kokonaan, vaikka ruuvi jatkoi etenemistään ja vanhat kierrokset jäivät näkyvistä sen taakse. Unen kuvaan sekoittuivat jälleensyntymä, samsara, karma ja ikuinen paluu, mutta myös vaikeammin määriteltävä tunne siitä, ettei ihmisen elämä ehkä ole sarja toisistaan irrallisia hetkiä vaan rakenne, jonka jokainen osa liittyy kaikkeen aikaisempaan ja myöhempään. En pitänyt unta maailmanselityksenä, mutta pidin sen tavasta näyttää jotain kuvin ja symbolein: se ei tarjonnut varsinaista oppia vaan kuvan, jonka avulla saattoi hetken tarkastella sellaista kokonaisuutta, jota tavallinen käsitteellinen ajattelu ei pysty pitämään koossa.

Talbot tekee jotakin samankaltaista aloittaessaan kirjansa prinsessa Leian hologrammista, joka ilmestyy Luke Skywalkerin eteen aavemaisena valohahmona ja lähettää tämän sankarin matkalle. Entä jos myös aineellinen maailma on tällainen kuva, heijastuma todellisuuden syvemmältä tasolta, joka ei sijaitse missään tuntemamme avaruuden ja ajan sisällä? Talbotin lähtökohtina ovat fyysikko David Bohmin käsitys näkyvän maailman taakse kätkeytyvästä jakamattomasta järjestyksestä ja neurofysiologi Karl Pribramin ajatus aivojen holografisesta toiminnasta. Näistä kahdesta suunnasta avautuu teoksen varsinainen maisema, jossa aine, tietoisuus, muisti, unet, synkronisiteetit, kuolemanrajakokemukset ja mystiset ykseyden kokemukset eivät ehkä kuulukaan eri maailmoihin vaan ovat saman syvemmän rakenteen erilaisia ilmauksia.

Kemisti August Kekulé oli yrittänyt ratkaista bentseenimolekyylin rakennetta, kunnes näki unessa omaa häntäänsä syövän käärmeen ja ymmärsi molekyylin muodostavan renkaan. Ratkaisu ei saapunut tietoisena päätelmänä vaan kuvana, ikivanhana ouroboroksena, jonka valveilla oleva järki joutui vasta kääntämään kemian kielelle. McCarthyn kysymys koski sitä, miksi tiedostamaton käyttää kuvia ja metaforia, miksi se tietää asioita, joita tietoinen minä ei vielä tiedä, ja kuinka suuri osa ajattelustamme tapahtuu alueella, johon kielellä ei ole suoraa pääsyä. Ehkä ruuvi, hologrammi ja häntäänsä pureva käärme eivät ole vastauksia vaan saman pimeässä työskentelevän kyvyn valmistamia välineitä, yrityksiä antaa muoto sellaiselle, mikä muutoin jäisi kokonaan pimentoon.

Talbotin kirjan tärkein kysymys ei siksi ehkä ole, onko maailmankaikkeus kirjaimellisesti hologrammi, vaan kuinka varmasti voimme tietää, että maailma on juuri sellainen kuin aistimme, käsitteemme ja nykyiset teoriamme sen meille esittävät. Entä jos aine on näkyvä pinta jostakin syvemmästä järjestyksestä, erillisyys havaintomme tuottama harha ja tietoisuus muutakin kuin kallon sisään syttynyt yksinäinen valo? Entä jos uni, mystinen kokemus tai merkillinen yhteensattuma ei olekaan automaattisesti järjen vastakohta vaan viesti, jonka kieltä emme vielä osaa? Näihin kysymyksiin ei tarvitse vastata myöntävästi voidakseen ymmärtää niiden arvon.

Juuri tässä on The Holographic Universen merkitys. Talbot ei hyväksy sitä hiljaista sopimusta, jonka mukaan ihmisen nykyinen maailmankuva määrittelee samalla todellisuuden rajat, eikä hän pidä ilmiötä olemattomana vain siksi, ettei sille löydy valmista paikkaa vallitsevista teorioista. Dogma ei ole yksinomaan uskonnon ominaisuus, sillä myös epäusko voi kovettua uskontunnustukseksi, jossa mahdottomaksi nimetyn asian tutkimista pidetään jo itsessään järjettömänä, heresiana. Talbotin kirja hakkaa tällaisiin savitauluihin halkeamia. Sen arvo ei ole vain yksittäisissä väitteissä vaan sen herättämässä epäilyksessä, että todellisuus saattaa jälleen kerran olla suurempi, oudompi ja elävämpi kuin sitä vartioivat käsitteet.

Seuraava suomennos käsittää The Holographic Universen johdannon, jossa Talbot esittelee holografisen mallin, sen tärkeimmät kehittäjät ja ne arvoitukset, joiden ratkaisemiseen hän aikoo sitä käyttää. Teksti on kutsu astua maailmaan, jossa lumihiutale, elektroni, ihmisen muisto ja mystinen kokemus saattavat kuulua samaan järjestykseen, vaikka emme vielä näkisi, kuinka niiden kierteet liittyvät toisiinsa. Mysteeri ei tässä merkitse tiedon puutetta, joka pitäisi mahdollisimman nopeasti hävittää, vaan todellisuuden ominaisuutta, joka pitää ajattelun liikkeessä. Kun yksi arvoitus avautuu, sen sisältä löytyy toinen. Jotakin muuta on aina.

---

Holografinen universumi – johdanto

Kyseessä on hologrammi – lasertekniikan avulla luotu kolmiulotteinen kuva – ja jo pelkästään tällaisen kuvan synnyttämiseen tarvittava teknologia tuntuu lähes taikuudelta. Vielä hämmästyttävämpää on kuitenkin se, että eräät tutkijat ovat alkaneet epäillä koko maailmankaikkeuden olevan eräänlainen suunnaton hologrammi: häikäisevän yksityiskohtainen harha, joka ei ole sen enempää eikä vähempää todellinen kuin prinsessa Leian hologrammi, josta Luken sankarin matka saa alkunsa.

Toisin sanoen on olemassa viitteitä siitä, että maailmamme ja kaikki siinä – lumihiutaleista vaahteroihin, putoavista tähdistä pyöriviin elektroneihin – ovat niin ikään vain aavemaisia kuvia, heijastumia todellisuuden tasolta, joka on niin täydellisesti oman todellisuutemme tuolla puolen, että se jää kirjaimellisesti sekä avaruuden että ajan ulkopuolelle.

Tämän hämmästyttävän ajatuksen tärkeimmät kehittäjät ovat kaksi maailman arvostetuimpiin kuuluvaa ajattelijaa: Lontoon yliopiston fyysikko David Bohm, Albert Einsteinin suojatti ja yksi maailman arvostetuimmista kvanttifyysikoista, sekä Stanfordin yliopiston neurofysiologi Karl Pribram, klassikoksi muodostuneen neuropsykologisen teoksen Languages of the Brain kirjoittaja. Kiinnostavaa kyllä, Bohm ja Pribram päätyivät johtopäätöksiinsä toisistaan riippumatta ja täysin eri suunnista liikkeelle lähtien. Bohm vakuuttui maailmankaikkeuden holografisesta luonteesta vasta vuosia kestäneen tyytymättömyyden jälkeen, sillä vallitsevat teoriat eivät kyenneet selittämään kaikkia kvanttifysiikassa havaittuja ilmiöitä. Pribram puolestaan päätyi samaan näkemykseen huomattuaan, etteivät aivoja koskevat tavanomaiset teoriat pystyneet ratkaisemaan useita neurofysiologian keskeisiä arvoituksia.

Se tarjosi esimerkiksi selityksen sille, miksi yksikään teoria – olipa se kuinka kattava tahansa – ei näytä koskaan kykenevän selittämään kaikkia luonnossa havaittavia ilmiöitä. Samoin se auttoi ymmärtämään, kuinka ihminen, joka kuulee vain toisella korvallaan, pystyy silti päättelemään äänen tulosuunnan, tai miksi tunnistamme vuosienkin jälkeen ihmisen kasvot, vaikka hänen ulkonäkönsä olisi sillä välin muuttunut huomattavasti.

Holografisen mallin kaikkein hätkähdyttävin piirre oli kuitenkin se, että se tarjosi yhtäkkiä mielekkään selityskehyksen kokonaiselle joukolle ilmiöitä, jotka olivat niin vaikeasti tavoitettavia, että ne oli yleensä jätetty tieteellisen ymmärryksen ulkopuolelle. Tällaisia ovat esimerkiksi telepatia, prekognitio eli ennaltatietäminen, mystiset kokemukset ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa sekä psykokinesia – kyky liikuttaa fyysisiä esineitä pelkän mielen avulla ilman kosketusta.

Yhä useammille holografiseen malliin myönteisesti suhtautuville tutkijoille kävi nopeasti ilmeiseksi, että se tarjosi selityksen lähes kaikille paranormaaleille ja mystisille kokemuksille. Viimeksi kuluneiden kuuden vuoden aikana malli onkin innostanut tutkijoita uusille urille ja auttanut valaisemaan yhä useampia aiemmin selittämättömiksi jääneitä ilmiöitä. Esimerkiksi:

Vuonna 1980 Connecticutin yliopiston psykologi Kenneth Ring esitti, että holografinen malli voisi selittää kuolemanrajakokemukset. Ring, joka toimii International Association for Near-Death Studies -järjestön puheenjohtajana, katsoo, että niin kuolemanrajakokemukset kuin kuolemakin ovat todellisuudessa vain tietoisuuden siirtymistä todellisuuden hologrammin yhdeltä tasolta toiselle.

Vuonna 1985 Maryland Psychiatric Research Centerin psykiatrisen tutkimuksen johtaja ja Johns Hopkinsin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan psykiatrian apulaisprofessori Stanislav Grof julkaisi teoksen, jossa hän päätyi siihen johtopäätökseen, että vallitsevat neurofysiologiset aivomallit ovat riittämättömiä. Hänen mukaansa vain holografinen malli kykenee selittämään esimerkiksi arkkityyppiset kokemukset, kohtaamiset kollektiivisen tiedostamattoman kanssa sekä muut poikkeukselliset ilmiöt, joita esiintyy muuttuneissa tietoisuudentiloissa.

Vuonna 1987 Washingtonissa järjestetyssä Association for the Study of Dreams -järjestön vuosikokouksessa fyysikko Fred Alan Wolf piti esitelmän, jossa hän väitti holografisen mallin selittävän selkounet, poikkeuksellisen elävät unet, joissa unennäkijä tiedostaa näkevänsä unta. Wolfin mukaan tällaiset unet ovat todellisuudessa vierailuja rinnakkaisiin todellisuuksiin. Hän uskoo, että holografinen malli auttaa meitä lopulta kehittämään ”tietoisuuden fysiikan”, jonka avulla voimme ryhtyä tutkimaan perusteellisemmin näitä olemassaolon muihin ulottuvuuksiin kuuluvia tasoja.

Vuonna 1987 ilmestyneessä kirjassaan Synchronicity: The Bridge Between Matter and Mind kanadalaisen Queen’s Universityn fyysikko F. David Peat esitti, että holografinen malli voi selittää synkronisiteetit: yhteensattumat, jotka ovat niin epätavallisia ja psykologisesti merkityksellisiä, etteivät ne vaikuta pelkän sattuman tuloksilta. Peatin mukaan tällaiset yhteensattumat ovat todellisuudessa ”säröjä todellisuuden kudoksessa”. Ne paljastavat, että ajatusprosessimme ovat yhteydessä fyysiseen maailmaan paljon läheisemmin kuin tähän asti on osattu epäillä.

Nämä ovat vain muutamia niistä ajatuksia herättävistä näkemyksistä, joita tässä kirjassa tarkastellaan. Monet niistä ovat äärimmäisen kiistanalaisia. Myös holografinen malli itsessään on erittäin kiistanalainen, eikä tiedeyhteisön enemmistö suinkaan hyväksy sitä., eikä tiedeyhteisön enemmistö suinkaan hyväksy sitä. Kuten tulemme kuitenkin näkemään, sitä kannattaa joukko merkittäviä ja arvostettuja ajattelijoita, jotka uskovat sen saattavan olla tarkin tähän mennessä muodostamamme kuva todellisuudesta.

Holografinen malli on saanut tuekseen myös merkittävää kokeellista näyttöä. Neurofysiologian alalla lukuisat tutkimukset ovat vahvistaneet Pribramin ennusteita muistin ja havaitsemisen holografisesta luonteesta. Samoin vuonna 1982 fyysikko Alain Aspectin johtama tutkimusryhmä suoritti Pariisin teoreettisen ja soveltavan optiikan instituutissa käänteentekevän kokeen. Se osoitti, että fyysisen maailmankaikkeutemme muodostavalla subatomisten hiukkasten verkostolla, itse todellisuuden kudoksella, näyttää olevan kiistaton ”holografinen” ominaisuus. Myös näitä tutkimustuloksia käsitellään tässä kirjassa.

. Ehkä tärkeimpiä niistä ovat ajatuksen alkuunpanijoiden luonne ja saavutukset. Jo uriensa alkuvaiheessa, kauan ennen kuin holografinen malli oli edes aavistus heidän mielessään, kumpikin oli koonnut sellaisen määrän ansioita, että useimmat tutkijat olisivat niiden turvin viettäneet loppuelämänsä laakereillaan leväten. Pribram teki 1940-luvulla uraauurtavaa tutkimusta limbisestä järjestelmästä, aivojen alueesta, joka osallistuu tunteiden ja käyttäytymisen säätelyyn. Myös Bohmin 1950-luvulla tekemää plasmafysiikan tutkimusta pidetään käänteentekevänä.

Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että kumpikin heistä on osoittanut suuruutensa myös aivan toisella tavalla. Kyse on ominaisuudesta, jota edes kaikkein menestyneimmät ihmiset voivat harvoin lukea ansiokseen, sillä sitä ei mitata pelkällä älykkyydellä eikä edes lahjakkuudella. Sitä mitataan rohkeudella: sillä valtavalla päättäväisyydellä, jota omien vakaumusten puolustaminen vaatii ylivoimaiseltakin vaikuttavan vastustuksen edessä.

Jatko-opiskelijana Bohm teki väitöskirjatyötään Robert Oppenheimerin johdolla. Kun Oppenheimer joutui vuonna 1951 senaattori Joseph McCarthyn ”epäamerikkalaista toimintaa” tutkineen komitean syyniin (suom. huom. Talbot yhdistää tässä virheellisesti edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean eli HUAC senaattori Joseph McCarthyyn. Bohm kutsuttiin HUAC kuultavaksi vuonna 1949 ja lähti Princetonista vuonna 1951.), Bohm kutsuttiin todistamaan häntä vastaan. Bohm kieltäytyi. Tämän seurauksena hän menetti työpaikkansa Princetonissa eikä enää koskaan opettanut Yhdysvalloissa. Hän muutti ensin Brasiliaan ja myöhemmin Lontooseen.

Uransa alkuvaiheessa myös Pribramin lujuus joutui samanlaiseen koetukseen. Vuonna 1935 portugalilainen neurologi Egas Moniz kehitti menetelmän, jota hän piti täydellisenä hoitona mielisairauksiin. Hän havaitsi, että porautumalla kirurgisella piikillä potilaan kalloon ja katkaisemalla etuotsalohkon kuorikerroksen yhteydet muuhun aivokudokseen hankalimmistakin potilaista voitiin tehdä säyseitä. Hän antoi toimenpiteelle nimeksi prefrontaalinen lobotomia. Menetelmästä tuli 1940-luvulle tultaessa niin suosittu, että Monizille myönnettiin Nobelin palkinto.

Toimenpiteen käyttäminen tähän tarkoitukseen oli niin yleisesti hyväksyttyä, että sen äänekkäin puolestapuhuja Yhdysvalloissa, kirurgi Walter Freeman, kirjoitti häpeilemättä lobotomioiden tekevän yhteiskunnan sopeutumattomista yksilöistä, ”skitsofreenikoista, homoseksuaaleista ja radikaaleista”, ”kunnon amerikkalaisia kansalaisia”.

Näihin aikoihin Pribram astui lääketieteen kentälle. Toisin kuin monet kollegansa, hän piti kuitenkin vääränä kajota näin vastuuttomasti toisen ihmisen aivoihin. Hänen vakaumuksensa oli niin syvä, että työskennellessään nuorena neurokirurgina Jacksonvillessä Floridassa hän asettui vastustamaan aikansa vallitsevaa lääketieteellistä näkemystä eikä sallinut yhtäkään lobotomiaa suoritettavan johtamallaan osastolla. Myöhemmin Yalessa hän piti kiinni kiistanalaisesta kannastaan, ja hänen tuolloin radikaaleina pidetyt näkemyksensä olivat vähällä maksaa hänelle työpaikan.

Bohmin ja Pribramin valmius puolustaa vakaumuksiaan seurauksista piittaamatta näkyy myös heidän suhtautumisessaan holografiseen malliin. Kuten tulemme näkemään, huomattavan tieteellisen arvovaltansa asettaminen näin kiistanalaisen ajatuksen tueksi ei ollut kummallekaan helpoin mahdollinen tie. Heidän aiemmin osoittamansa rohkeus ja näkemyksellisyys antavat jälleen lisäpainoa holografiselle ajatukselle.

Viimeisenä todistuskappaleena holografisen mallin puolesta voidaan pitää paranormaaleja ilmiöitä itsessään. Kyse ei ole lainkaan vähäpätöisestä seikasta, sillä viime vuosikymmeninä on kertynyt huomattava määrä näyttöä, joka viittaa siihen, että nykyinen käsityksemme todellisuudesta – tuo vakaa ja lohdullisen kouriintuntuva maailmankuva, jonka opimme koulun luonnontieteiden tunneilla – on väärä. Koska havaintoja ei voida selittää millään vallitsevista tieteellisistä malleistamme, tiede on enimmäkseen jättänyt ne huomiotta. Todistusaineistoa on kuitenkin kertynyt jo niin paljon, ettei tilannetta voida enää perustellusti sivuuttaa.

Vuonna 1987 Princetonin yliopistossa työskennelleet fyysikko Robert G. Jahn ja kliininen psykologi Brenda J. Dunne ilmoittivat, että heidän johtamassaan PEAR-yksikössä vuosikymmenen ajan suoritetut järjestelmälliset kokeet olivat tuottaneet yksiselitteistä näyttöä siitä, että mieli voi yliaistillisesti vaikuttaa fyysiseen todellisuuteen. Tarkemmin sanoen Jahn ja Dunne havaitsivat, että ihminen voi pelkällä keskittymisellä vaikuttaa tietynlaisten koneiden toimintaan. Havainto on hämmästyttävä, eikä sitä voida selittää tavanomaisen todellisuuskäsityksemme pohjalta.

Holografinen näkemys sen sijaan kykenee selittämään sen. Toisaalta juuri se, etteivät paranormaalit tapahtumat sovi nykyisiin tieteellisiin käsityksiimme, suorastaan vaatii tarkastelemaan maailmankaikkeutta uudella tavalla ja omaksumaan uuden tieteellisen paradigman. Sen lisäksi, että tässä kirjassa osoitetaan, kuinka holografinen malli voi selittää paranormaaleja ilmiöitä, siinä tarkastellaan myös sitä, kuinka paranormaalin olemassaoloa tukeva alati kasvava todistusaineisto puolestaan näyttää suorastaan edellyttävän tällaisen mallin olemassaoloa.

Se, ettei paranormaaleja ilmiöitä voida selittää nykyisen tieteellisen maailmankuvamme avulla, on vain yksi syy niiden kiistanalaisuuteen. Toinen syy on se, että yliaistillisia kykyjä on usein hyvin vaikea tavoittaa tai toisintaa laboratorio-olosuhteissa. Tämän vuoksi monet tutkijat ovat päätelleet, että niitä ei ole olemassa. Myös tätä ilmiöiden näennäistä vaikeasti tavoitettavuutta ja toisinnettavuutta käsitellään tässä kirjassa.

Vielä merkittävämpi syy on se, ettei tiede vastoin yleistä käsitystä ole vapaa ennakkoluuloista. Ymmärsin tämän ensimmäisen kerran joitakin vuosia sitten kysyessäni tunnetulta fyysikolta, mitä hän ajatteli eräästä parapsykologisesta kokeesta. Fyysikko, joka tunnettiin paranormaaleihin ilmiöihin kohdistuvasta skeptisyydestään, katsoi minua ja lausui suurella varmuudella, etteivät tulokset osoittaneet ”minkäänlaista näyttöä yliaistillisesta toiminnasta”. En ollut vielä itse nähnyt koetuloksia, mutta koska arvostin fyysikon älykkyyttä ja mainetta, hyväksyin hänen arvionsa sitä kyseenalaistamatta. Kun myöhemmin tutustuin tuloksiin itse, järkytyin huomatessani, että koe oli tuottanut erittäin huomattavaa näyttöä yliaistillisista kyvyistä. Tajusin silloin, että tunnetuillakin tutkijoilla voi olla ennakkokäsityksiä ja sokeita pisteitä.

Valitettavasti tämä on paranormaalien ilmiöiden tutkimuksessa varsin tavallista. Yalen yliopiston psykologi Irvin L. Child tarkasteli hiljattain American Psychologist -lehdessä julkaistussa artikkelissaan sitä, kuinka tiedeyhteisö oli suhtautunut Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevassa Maimonides Medical Centerissä suoritettuun tunnettuun sarjaan unia ja yliaistillista havaitsemista koskevia kokeita. Vaikka tutkijat olivat saaneet huomattavaa näyttöä ESP-ilmiön puolesta, Child havaitsi tiedeyhteisön jättäneen heidän työnsä lähes kokonaan huomiotta. Vielä huolestuttavampaa oli se, että niissä harvoissa tieteellisissä julkaisuissa, joissa kokeita oli vaivauduttu kommentoimaan, tutkimuksen tuloksia oli hänen mukaansa ”vääristelty vakavasti” ja niiden merkitys oli siten peittynyt kokonaan.¹

Kuinka tämä on mahdollista? Yksi syy on se, ettei tiede ole aina niin objektiivista kuin haluaisimme uskoa. Suhtaudumme tutkijoihin hieman pelonsekaisella kunnioituksella, ja kun he kertovat meille jotakin, olemme vakuuttuneita siitä, että sen täytyy olla totta. Unohdamme, että hekin ovat vain ihmisiä ja yhtä alttiita uskonnollisille, filosofisille ja kulttuurisille ennakkoluuloille kuin me muutkin. Tämä on valitettavaa, sillä kuten tässä kirjassa tullaan osoittamaan, on olemassa runsaasti näyttöä siitä, että maailmankaikkeus käsittää huomattavasti enemmän kuin nykyinen maailmankuvamme sallii.

Mutta miksi tiede vastustaa erityisesti paranormaaleja ilmiöitä niin voimakkaasti? Kysymykseen on vaikeampi vastata. Kommentoidessaan vastustusta, jota hänen omat epäsovinnaiset terveyttä koskevat näkemyksensä herättivät, Yalen yliopiston kirurgi Bernie S. Siegel, menestysteoksen Love, Medicine, and Miracles kirjoittaja, väittää syyn olevan siinä, että ihmiset ovat riippuvaisia uskomuksistaan. Siegelin mukaan juuri tästä syystä ihminen käyttäytyy ikään kuin riippuvainen, kun hänen uskomuksiaan yritetään muuttaa.

Siegelin huomiossa näyttää olevan paljon perää. Ehkä juuri siksi monet ihmiskunnan suurimmista oivalluksista ja edistysaskelista on aluksi torjuttu niin kiihkeästi. Olemme riippuvaisia uskomuksistamme ja käyttäydymme riippuvaisten tavoin, kun joku yrittää riistää meiltä dogmiemme väkevän oopiumin. Koska länsimainen tiede on vuosisatojen ajan kieltäytynyt uskomasta paranormaaleihin ilmiöihin, se ei luovu riippuvuudestaan kevyesti.

Minulla on ollut onnea. Olen aina tiennyt, että maailmassa on enemmän kuin yleisesti hyväksytään. Kasvoin perheessä, jossa yliaistilliset ilmiöt olivat tuttuja, ja sain jo varhain omakohtaisesti kokea monia niistä ilmiöistä, joita tässä kirjassa käsitellään. Toisinaan, silloin kun se liittyy käsiteltävään aiheeseen, kerron myös muutamista omista kokemuksistani. Vaikka niitä voidaan pitää vain anekdoottisena todistusaineistona, minulle ne ovat tarjonneet kaikkein vakuuttavimman osoituksen siitä, että elämme maailmankaikkeudessa, jota olemme vasta alkaneet ymmärtää. Olen sisällyttänyt ne kirjaan niiden tarjoamien oivallusten vuoksi.

Lopuksi on syytä huomauttaa, että holografinen ajatus on yhä vahvasti muotoutumisvaiheessa. Se koostuu monien erilaisten näkemysten ja todistuskappaleiden muodostamasta mosaiikista, minkä vuoksi jotkut ovat katsoneet, ettei sitä tulisi kutsua malliksi tai teoriaksi ennen kuin nämä toisistaan poikkeavat näkökulmat on yhdistetty yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Siksi eräät tutkijat puhuvat holografisesta paradigmasta. Toiset käyttävät mieluummin ilmauksia holografinen analogia, holografinen metafora ja niin edelleen. Vaihtelun vuoksi käytän tässä kirjassa kaikkia näitä ilmaisuja, myös holografista mallia ja holografista teoriaa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole väittää, että holografinen ajatus olisi saavuttanut mallin tai teorian aseman näiden käsitteiden kaikkein tiukimmassa tieteellisessä merkityksessä.

Samassa yhteydessä on tärkeää huomata, että vaikka Bohm ja Pribram ovat holografisen ajatuksen alkuunpanijoita, he eivät hyväksy kaikkia tässä kirjassa esitettyjä näkemyksiä ja johtopäätöksiä. Kirjassa ei tarkastella ainoastaan Bohmin ja Pribramin teorioita, vaan myös myös lukuisten holografisesta mallista vaikutteita saaneiden tutkijoiden ajatuksia ja päätelmiä, joihin holografinen malli on vaikuttanut ja jotka ovat tulkinneet sitä omilla, toisinaan kiistanalaisillakin tavoillaan.

Käsittelen kirjassa myös useita kvanttifysiikan ajatuksia. Kvanttifysiikka on fysiikan haara, joka tutkii subatomisia hiukkasia, kuten elektroneja ja protoneja. Koska olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, tiedän joidenkin lukijoiden säikähtävän jo sanaa kvanttifysiikka ja pelkäävän, etteivät he kykene ymmärtämään sen käsitteitä. Kokemukseni on kuitenkin osoittanut, että myös ihmiset, jotka eivät hallitse lainkaan matematiikkaa, pystyvät ymmärtämään tässä kirjassa käsiteltäviä fysiikan ajatuksia. Lukija ei tarvitse edes luonnontieteellistä taustaa. Tarvitset vain avointa mieltä, jos satut sivua vilkaistessasi kohtaamaan tuntemattoman tieteellisen termin. Olen pitänyt tällaisten termien määrän mahdollisimman vähäisenä, ja silloin kun jonkin termin käyttäminen on ollut välttämätöntä, selitän sen aina ennen kuin jatkan eteenpäin.

Älä siis pelkää. Kun olet päässyt yli ”vedenpelostasi”, huomaat uskoakseni, että uiminen kvanttifysiikan outojen ja kiehtovien ajatusten keskellä on paljon helpompaa kuin kuvittelit. Saatat myös huomata, että jo muutamien tällaisten ajatusten pohtiminen muuttaa tapaasi katsella maailmaa. Itse asiassa toivon, että seuraaviin lukuihin sisältyvät ajatukset todella muuttavat tapaasi nähdä maailma. Tässä nöyrässä toivossa jätän kirjani lukijan käsiin.

---

¹ Irvin L. Child, ”Psychology and Anomalous Observations”, American Psychologist 40, nro 11 (marraskuu 1985), s. 1219–1230.