Kävelin Travesera de Gràciaa pitkin kohti itää. Lounasaika oli päättymässä ja ihmiset palailivat töihinsä. Muutama, vielä lokakuun poikkeuksellisesta kuumuudesta raukaistunut turisti kulki varjoa etsien, väräjävillä kaduilla. Käännyin sivukadulle ja lähdin kohti pohjoista, kunnes pysähdyin pienen baarin eteen. Vastapäisen Estancon lööpeissä puhuttiin yhä Silvio Berlusconin kahden vuoden virkakielloista ja uusista kohupaljastuksista. Samana aamuna olin lukenut uutisen siitä, kuinka Suomen ulkoministeriön tietoverkossa jo aiemmin keväällä havaittu, mutta salassa pidetty vakava tietomurto oli tullut julkisuuteen. Tekijöiksi epäiltiin Venäjän tai Kiinan tiedustelupalveluja.

Astuin sisään baariin ja tilasin Moritzin. En ollut vielä tottunut sen makeaan, hieman sukkamehumaiseen makuun, mutta en halunnut olla niitä ulkomaalaisia, jotka tilaavat Barcelonassa Heinekenia. En tiennyt pitivätkö paikalliset oluestaan erityisen paljon vai eivät, mutta ajattelin sen olevan sama kuin ulkomaalainen kehuisi Suomessa Lapin Kultaa: ehkä hieman epäilyttävää, mutta samalla rohkeaa. Muistuttelin itselleni, että join vaikutusta, en makua.

Baarissa oli vuorossa oleva nuori nainen ja hieman vanhempi nainen, joka vaikutti aloittavan iltavuoronsa myöhemmin. He puhuivat tiskin toisessa päässä katalaania ja osoittelivat välillä minua. En ymmärtänyt sanaakaan. Kysyin Wi-Fiä, mutta sitä ei ollut. Päätin soittaa isälleni tavallisen puhelun. Syntymäpäiväni lähestyi ja aloittaisin muutaman päivän kuluttua uudessa työssä. Puhuimme uutisista ja siitä, miten vaikeaa Barcelonassa oli hankkia paikallista SIM-korttia. Terrorismin pelko oli kiristänyt sääntöjä eikä minulla ollut vielä tarvittavaa NIE-numeroa.

Yritin puhua nopeasti, ettei puhelinlasku nousisi liian suureksi. Isä toivotti onnea ja tilasin toisen oluen.

Kysyin lopulta naisilta englanniksi, miksi he olivat osoitelleet minua aiemmin. Kumpikaan ei puhunut englantia, mutta vieressä istunut kiharapäinen, ohueen nenärenkaaseen ja ohutsankaisiin silmälaiseihin sonnustautunut mies tulkkasi kysymykseni hieman vastahakoisesti, mutta kohteliaasti, tavalla jonka opin myöhemmin tunnistamaan hyvin katalaaneille ominaiseksi. Naiset nauroivat. He olivat kuulemma lyöneet vetoa siitä, olinko saksalainen vai venäläinen. Kerroin olevani suomalainen. Keskustelu ajautui nopeasti tavallisiin kysymyksiin kielitaidosta, Suomesta ja säästä, ennen kuin se hiipui pois kokonaan.

Minä sen sijaan olisin halunnut jatkaa puhumista. Vilkuin heidän suuntaansa miettien, pitäisikö vielä yrittää jotakin. Mutta he olivat jo palanneet omiin juttuihinsa. Kiharapää oli avannut MacBookinsa. Minut valtasi äkillinen ja valtava yksinäisyys. Muistan ajatelleeni, ettei vuonna 2013 ollut enää keskiaika, mutta ulkomailla puhelimen käyttö oli silti yhä hankalaa ja kallista. Se loi pakottavan tarpeen puhua ihmisille. Keskustella. Olla tilanteessa läsnä. Mutta samalla tunsin, että olemme murrospisteessä.

Ajattelin Waltaria matkalla Dalmatiaan. Hitaita laivoja, vieraita kieliä, pitkiä iltoja, tupakansavua ja seurallisuutta. Ei ollut pakopaikkaa taskussa. Ei ruutua, johon kadota. Oli vain maailma itse ja ne ihmiset, joiden kanssa sattui jakamaan pöydän, hytin tai junavaunun.

Ja siinä minä nyt istuin, älypuhelin taskussani, täysin kykenevänä ottamaan yhteyden lähes kehen tahansa maailmassa, mutta kykenemättömänä puhumaan ihmisille, jotka istuivat muutaman metrin päässä. Jotain oli selkeästi katoamassa.

Nykyään ihminen ei juuri enää eksy maailmaan, vaan hän eksyy verkkoon. Aiemmin eksyttiin satamakaupunkeihin, syrjäkujille, vieraisiin baareihin – vaarallisten ihmisten seuraan! Nykyään eksytään korkeintaan pornosivuille.

Ja ehkä kaikkein merkillisintä on, ettei nykyään osata enää juodakaan samalla tavalla kuin ennen. Vanhoissa matkakirjoissa juodaan hitaasti, keskustellen, mieltä avartaen ja maailmaa katsellen. Alkoholi oli usein sosiaalinen rituaali, joskus jopa tekosyy puhua vieraille ihmisille. Nykyään länsimainen ihminen optimoi myös päihtymyksensä. Kalorit lasketaan, krapula minimoidaan, nautinto mitataan älykellolla ja samalla itse humalan vanha tehtävä, ihmisten hetkellinen avaaminen toisilleen, tuntuu kadonneen lähes kokonaan.

Maksoin olueni ja toivotin hyvää iltapäivää. Poistuin baarista jostain syystä hieman häpeissäni. Ehkä siksi, että tajusin olleeni täysin yksin tilanteessa, jossa olin oikeastaan halunnut vain puhua ihmisille, luoda inhimillisen suhteen välillemme.

Nyt huomaan kaipaavani juuri tuota tunnetta. Sitä, että puhelin ei pelasta heti tylsyydeltä tai vaivaantumiselta. Että joutuu katsomaan ympärilleen. Että joutuu ehkä kysymään baaritiskillä vieressä istuvalta ihmiseltä jotakin merkityksetöntä, vain siksi ettei maailma tuntuisi täysin näytön pikselihehkuun suljetulta, vaan avoimelta, tuoksuvalta, viekoittelevalta – ihanalta!

Varsinkin matkustaessani huomaan nykyään haluavani murtautua earpodien, ruutujen, kaiuttimien ja jatkuvien ärsykkeiden läpi. Haluan vielä joskus päätyä tilanteeseen, jossa kukaan ei katso puhelintaan ja joku alkaa puhua tuntemattomalle ihmiselle vain siksi, että ilta on pitkä tai juna on myöhässä.

Nykyään jokainen pääsee jokaiseen paikkaan. Ottamaan sen saman banaalin Instagram-kuvan paikasta, joka ennen piti löytää, ansaita. Kukaan ei voi edes eksyä, sillä Googlen Maps -sovellus kertoo heti olinpaikkasi. Läheisesi on heti huolissaan, kun WhatsAppiin ei ole ilmaantunut kahta sinistä väkästä.

Raymond Chandler vaati puhelimen soivan ja palauttavan hänet ihmisen rotuun. Minä toivon, että voisin heittää puhelimeni johonkin symbooliseen paikkaan. Irtautua sen keinovalosta, tuosta ihmemuukalaismaisesta nuotiopiiristä, jonka desing kuoriin on ohjelmoitu valta.

Juuri sitä matkustaminen joskus oli: eksymistä. Ei vain siirtymistä paikasta toiseen, vaan altistumista maailmalle. Immersoitumista ja heittäytymistä: tajunnan laajentamista.