I’ll be the first to admit that I’m an asshole under almost any conventional definition of the term.

– Jim Goad, ”The Redneck Manifesto”

Jim Goad kuoli pitkäaikaiseen sairauteen Albuquerquessa 65-vuotiaana 22.6.2026. Hänen kuolemastaan ei uutisoitu suurten lehtien kulttuurisivuilla, eikä menetyksen suuruutta muutenkaan laajalti ymmärretty. Kirjailijoilla on tapana puhua pidemmälle menemisestä, mutta harva heistä tosiasiassa tekee niin. Goad kuului harvoihin. Englannin kielen verbi ”to goad” tarkoittaa ärsyttämistä tai yllyttämistä, ja Jim Goad oli nimensä veroinen. Hän sanoi ja teki asioita, joista hänen uskollisimmat ihailijansakin pöyristyivät. Hänen proosansa oli pyhien lehmien teurastamo, eikä sellaisena poistu käytöstä vielä aikoihin, jos koskaan.

James Thaddeus Goad syntyi vuonna 1961 Philadelphian esikaupunkialueella työväenluokkaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli jokseenkin karmea. Isä oli arvaamaton ja räjähdysherkkä, äiti kylmäkiskoinen. Molemmat olivat väkivaltaisia. Kun Goad oli sikiöasteella, hänen isänsä löi raskaana olevaa vaimoaan vatsaan. Olipa kyse satunnaisesta raivonpurkauksesta tai tietoisesta yrityksestä hankkiutua eroon tulevasta ruokittavasta suusta, Goad piti myöhemmin tapausta ratkaisevana persoonallisuutensa muotoutumisen kannalta. Hän uskoi menettäneensä perusturvallisuuden tunteensa jo ennen syntymää. Maailma oli hänelle paikka, jossa ollaan jatkuvan hyökkäyksen kohteena. Perheväkivallasta hän pääsi eroon vasta kasvettuaan niin isoksi, että pystyi lyömään vanhempiaan takaisin.

Goad kävi lapsena katolista koulua, nuorukaisena hän opiskeli aluksi näyttelemistä mutta vaihtoi sitten journalismiin. Hän tuli 1990-luvun alussa tunntetuksi vaimonsa Debbien kanssa toimittamastaan pienlehdestä ANSWER Me! joka nousi nopeasti kulttimaineeseen. Tabuaiheita laidasta laitaan käsitelleessä julkaisussa kirjoitettiin mm. murhaajien tekemistä maalauksista, masturbaatiosta kirjallisuudessa, oudoista ruumiillisista epämuodostumista ja rasistisesta kantrimusiikista. Lehden haastattelemien henkilöiden joukossa olivat seksploitaatio-ohjaaja Russ Meyer, huumeguru Timothy Leary, satanisti Anton LaVey, performanssitaiteilija Suzanne Muldowney ja sarjamurhaaja Richard Ramirez. Eräs numero sisälsi transkription itsemurhaa hautovien tukipuhelimeen soitetusta pilasoitosta.

ANSWER Me! oli eräänlainen edelläkävijä internetin epäkorrekteille keskustelufoorumeille. Se lähestyi kontroversiaaleja aiheita törkeän huumorin keinoin, mutta samalla haastoi harkitusti ja älykkäästi tavat, joilla niistä oli totuttu puhumaan. Lehdestä on sanottu, että on mahdoton kuvitella yhteiskuntaa jossa sen sisältö tuntuisi kesyltä, ja että se on luultavasti hyvä asia.

Goad kertoi myöhemmin ärsyyntyneensä ANSWER Me!:n saavuttamasta suosiosta. Hän kirjoitti muistelmissaan: ”Olin kyllästynyt siihen, että ihmiset rakastivat minua kun kerroin vihaavani heitä.” Hän halusi julkaista jotakin, mikä järkyttäisi lehteä lukevaa trenditietoista vaihtoehtoväkeä. Syntyi ANSWER Me!:n pahamaineisin numero, niin sanottu ”raiskausnumero”, joka käsitteli seksuaalista väkivaltaa sen harjoittajien näkökulmasta. Suuren kohun aiheuttanut numero johti oikeusjuttuun sitä myynyttä kirjakauppaa vastaan. Sittemmin ANSWER Me!:tä ehdittiin syyttää myös Valkoisen Talon edustalla sattuneen ampumatapauksen ja Kurt Cobainin itsemurhan aiheuttamisesta.

Mustaa huumoria ja groteskeja kielikuvia vyöryttävässä kirjassaan Goad analysoi ilmiötä, josta on sittemmin tullut yksi amerikkalaisen politiikan puhutuimpia. Hän kertoo, miten vasemmisto on kääntänyt selkänsä perinteiselle kannattajakunnalleen ja asettunut luokkataistelussa eliitin puolelle. Hän paljastaa raa’asti kuilun, joka on avautunut hyväosaisen, omahyväisen valkoisen liberaalin ja tämän puolustaman ”pienen ihmisen” välille. Valtavirtapolitiikan alla pitkään poreillut raivo, joka myöhemmin kuohui esiin trumpilaisessa populismissa, sai kirjallisen muodon jo ”Redneck Manifestossa”.

Laitaoikeiston piirissä Goadia luettiin ahkerasti, ja mielipideilmaston jakautuessa yhä jyrkemmin hän alkoi julkaista artikkeleitaan eri oikeistolehdissä. Poliittisesti Goad ei kuitenkaan koskaan sitoutunut, vaan luonnehti itseään ”kulttuuriseksi sekasikiöksi” ja ”ideologiseksi äpäräksi”. Riippumattomuus oli hänen pelastusköytensä, eikä hän halunnut kuulua kerhoihin jotka hyväksyivät hänet jäsenekseen.

Kirjoittajana (ja selvästi myös persoonana) Goad oli sekä sadisti että masokisti. Hänen hyökkäyksensä olivat häijyjä ja brutaaleja, mutta itseään hän ei päästänyt ainakaan vähemmällä. Goadin mestariteos on muistelmakirja ”Shit Magnet” (2002), tunnustuskirjallisuuden merkkipaalu, lukukokemuksena lähes fyysisesti runteleva kuvaus pakkomielteiden, väkivallan ja myrkyllisten ihmissuhteiden kyllästämästä elämästä. Se on yhtä raadollinen kuin James Ellroyn ”Muistoja pimeästä”, yhtä kohtuuton kuin Klaus Kinskin ”Tarvitsen rakkautta” ja yhtä loisteliaasti kirjoitettu kuin Rousseaun ”Tunnustuksia”. Muihin teoksiin sitä ei kannatakaan verrata. ”Shit Magnet” sekä yököttää että pakottaa pintaan hysteerisen naurun.

“Shit Magnet” on kolmesataasivuinen monologi väkivallasta ja syyllisyydestä. Se on kirjoitettu pääosin vankilassa, jossa Goad istui kaksi ja puoli vuotta hakattuaan pahasti naisystävänsä väkivaltaisen riidan päätteeksi. Goad kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan, urastaan ja naissuhteistaan. Ennen kaikkea hän kertoo väkivallasta, jossa hän on ollut sekä antavana että vastaanottavana osapuolena. Jo johdantolukuun sisältyvä kuvaus tappeluista, joissa hän on nuorena ollut mukana, on vatsaa vääntävää luettavaa. Goadin maailmassa joku on aina nurkan takana odottamassa hyökkäysvalmiudessa – isä, äiti, satunnainen riidanhaluinen ohikulkija, julkista moraalia varjeleva poliitikko, psykoottinen tyttöystävä tai piirikunnan syyttäjä. Kirjoittamisen motiivi on sama kuin lyömisen: kääntää raivo ulospäin ennen kuin se kääntyy sisäänpäin ja kalvaa hengiltä.

Muistelmateoksen nimi on sikäli harhaanjohtava, että Goad ei vetänyt vaikeuksia puoleensa magneetin tavoin vaan sukelsi niihin pää edellä. ”Shit Magnetissa” hän kuvaa häkellyttävän suoraan taipumustaan hakeutua tilanteisiin ja olosuhteisiin, joita normaali ihminen karttaisi kuin ruttoa. Oudoimmalta se tuntuu juurikin rakkaussuhteissa: mikä saa kaksi ihmistä, jotka ovat toisilleen pelkästään vahingoksi, hakeutumaan yhteen kerta toisensa jälkeen? Selitys löytynee kahdesta ominaisuudesta, jotka Goadissa ilmenivät erityisen väkevinä: kuolemanpelosta ja kuolemankaipuusta. Hän etsiytyi vaarallisten ihmisten taikapiiriin ja murtautui siitä ulos loukkuun jääneen eläimen raivolla. Ihmisen itsetuhoisten viettien kuvaajana Goad on nerokas, koska hänellä on niistä niin perinpohjainen kokemus. Hän eli elämän, josta syntyy todennäköisemmin ruumis kuin kirjailija.

Kaikesta huolimatta useimmat Goadin henkilökohtaisesti tunteneet luonnehtivat häntä ystävälliseksi, asialliseksi, luotettavaksi ja kirjoittajana ammattimaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Pimeää puoltaan Goad piti energiavarantona, ja suurimmaksi osaksi se pysyi hänen hallinnassaan. Hän sanoi haastattelussa vuonna 2018:

Tavatessaan minut ensimmäistä kertaa monet ovat järkyttyneet ja jopa pettyneet, kun olen ollut niin kohtelias. Yleensä olen kohtelias siihen saakka kunnes joku tulkitsee sen heikkoudeksi ja alkaa talloa varpailleni, minkä jälkeen käsittelen häntä karkeimmalla mahdollisella tavalla. Olen usein sanonut etten ole vihainen siksi että olen mulkku, vaan siksi että niin monet ‘hyvät’ ihmiset ovat mulkkuja.

Tästä säännöstä on kuitenkin poikkeuksia. Saatan tuntea syvää, kouristavaa katumusta ja syyllisyyttä siitä, miten olen kohdellut itselleni läheisiä ihmisiä. Minua pidetään usein ‘sosiopaattina’ – joka ‘narsistin’ tavoin on ääliömäisten nojatuolipsykologien ryöstöviljelemä käsite – koska muut eivät voi pakottaa minua tuntemaan häpeää tai katumusta. Sen täytyy tulla sisältä.

Kadun myös sitä, että olen antautunut väittelyyn selvästi typerien tai epärehellisten ihmisten kanssa. Minulta kesti puoli vuosisataa tajuta, että valtavan suurella osalla ihmisistä ei ole lainkaan kunniantuntoa eikä mielenkiintoa totuutta kohtaan. On aivan eri asia olla oikeassa kuin pyrkiä totuuteen. Itse tietäisin mieluummin totuuden, riippumatta siitä kuinka vähän se imartelee minua tai rakkaimpia uskomuksiani.

Itselleni tästä katkelmasta on tullut jonkinlainen huoneentaulu, ja sen toivoisi antavan ajattelemisen aihetta kenelle tahansa.

Elämänsä loppuvaiheen Goad vietti ilmeisen harmonisesti kolmannen vaimonsa Norman ja poikansa Zanen kanssa. Yksityisissä keskusteluissa hän tosin kertoi kalvavasta tunteesta, että hän ei ansainnut saavuttamaansa onnea. Hän kirjoitti ja julkaisi aktiivisesti vuoteen 2025 saakka, jolloin pitkälle edennyt syöpä ja sen hoidot veivät hänen voimansa. ”Shit Magnetin” lopussa Goad oli kirjoittanut:

Et voi syyllistyä pahempaan pyhäinhäväistykseen kuin se, jonka kuolema tekee sinulle.

Pala siis niin kirkkaana ja kuumana kuin pystyt, sillä ne tulevat ja niistävät sinut sammuksiin.

Ainakin kirjailijana Goad noudatti itse antamaansa ohjetta. Lukemistani nykykirjailijoista hän oli kompromissittomin, ja juuri siksi hänen poistumisensa jättää häiritsevästi kolottavan tyhjän tilan.

---