Perttu Häkkinen kuvaili itseään, ellen aivan väärin muista, löysäksi agnostikoksi, ja vaikka ilmaus saattaa äkkiseltään kuulostaa filosofisen täsmällisyyden vastakohdalta, olen alkanut pitää sitä yhtenä viisaimmista suomalaisista maailmankatsomuksellisista määritelmistä, sillä siinä yhdistyvät uteliaisuus, nöyryys ja haluttomuus sulkea todellisuutta ennenaikaisesti.
Löysä agnostikko ei ole ihminen, jota olemassaolon perimmäiset kysymykset eivät kiinnostaisi, vaan päinvastoin ihminen, joka suhtautuu niihin niin vakavalla hartaudella, ettei tahdo ratkaista niitä yhdellä nokkelalla lauseella, yhdellä luonnontieteellisellä havainnolla tai yhdellä kaksisataasivuisella bestsellerillä. Häkkinen saattoi haastatella samana vuonna ateistia, okkultistia, kristillistä mystikkoa, ufojen näkijää, rikollista ja teoreettista filosofia, eikä hänen tarvinnut päättää etukäteen, kuka heistä oli hullu ja kuka oli saanut konsensukselta puhtaat paperit. Tällaisessa löysyydessä oli enemmän älyllistä kuria kuin monen varmuudessa, koska hän jätti avoimeksi myös sen mahdollisuuden, että todellisuus saattaa olla paljon oudompi kuin sitä koskevat, usein huonosti perustellut mielipiteemme.
Olen viime aikoina lukenut jälleen ateisteja, varsinkin sitä 2000-luvun alussa suureen julkisuuteen noussutta uusateistien joukkoa, johon kuuluivat muiden muassa Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Sam Harris ja Daniel Dennett, ja lukiessani heidän sinänsä älykkäitä, paikoitellen riemastuttavia ja usein tarpeellisiakin hyökkäyksiään uskonnollista typeryyttä vastaan olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi yhdestä provosoivasta ajatuksesta: ateismi on lapsellisempaa kuin usko Jumalaan. En tarkoita tällä jokaista ihmistä, joka ei kykene uskomaan, sillä vilpitön epäusko voi olla sekä kunniallista että järkevää, enkä myöskään tarkoita sellaista varovaista ateismia, jolla oikeastaan ilmaistaan vain henkilökohtaisen jumalauskon puuttumista, vaan tarkoitan metafyysistä varmuutta, jonka mukaan koko olemassaolon arvoitus on ratkaistu, koska yhden eläinlajin yhdellä planeetalla kehittämä tutkimusmenetelmä ei ole tavoittanut Jumalaa havaintolaitteillaan. Lapsellista ei ole sanoa, ettei tiedä; lapsellista on kuvitella, että se, mitä emme kykene mittaamaan, on mitätöntä, ja että ihmisen tietoisuuden nykyinen rakenne, nykyinen sanasto ja nykyiset välineet muodostavat sen lopullisen tuomioistuimen, jonka eteen koko Kaikkeuden on saavuttava todistamaan olemassaolonsa.
Dawkins aloittaa teoksensa The God Delusion kuuluisalla luonnehdinnalla: “The God of the Old Testament is arguably the most unpleasant character in all fiction.” Christopher Hitchens puolestaan antoi uskontokriittiselle kirjalleen alaotsikon How Religion Poisons Everything. Näissä lauseissa on retorista voimaa, ja ne toimivat mainiosti silloin, kun vastassa on amerikkalainen televisiosaarnaaja, maailman kuusituhatvuotisuuteen uskova kreationisti tai sellainen kirkonmies, joka pitää omaa seksuaalimoraaliaan maailmankaikkeuden keskeisenä huolenaiheena, mutta huomattavasti heikommin ne toimivat silloin, kun pitäisi puhua siitä, mitä Jumalalla on vakavassa teologiassa, filosofiassa tai mystiikassa tarkoitettu. Dawkinsin Vanhan testamentin Jumalaa koskeva luonnehdinta on lopulta kirjallisuuskritiikkiä, vieläpä varsin yksioikoista sellaista, jossa monista eri aikakausista, lähteistä ja teologisista kerrostumista koostuvan tekstikokoelman Jumala muutetaan yhdeksi romaanihenkilöksi, jonka luonnetta arvioidaan nykyajan englantilaisen professorin moraalikäsitysten mukaan. Hitchensin otsikko taas on niin suuri, että sen alle mahtuu kaikki, minkä uskonnon nimissä on tehty, mutta tuskin mikään siitä, mitä uskonnon piirissä on ajateltu, rakennettu, laulettu, maalattu, kärsitty, rakastettu tai ymmärretty.
Tiede ei ole tässä ongelma, sillä tiede on yksi ihmiskunnan suurenmoisimmista saavutuksista, ehkä suurenmoisin, mikäli saavutuksia mitataan kykynä korjata erehdyksiä, parantaa sairauksia, ennustaa luonnonilmiöitä ja pakottaa todellisuus vastaamaan kysymyksiimme muutenkin kuin papin, kuninkaan tai esi-isien munkkilatinalla. Ongelma alkaa vasta silloin, kun tieteestä tehdään skientismiä, tiedeuskoa, jossa luonnontieteellinen menetelmä lakkaa olemasta yksi todellisuuden tutkimisen tapa ja muuttuu väitteeksi siitä, että vain sen avulla saavutettava tieto on Todellista Tietoa, ja että kaikki, mitä se ei kykene tavoittamaan, on joko harhaa tai odottaa kuuliaisesti vuoroaan tulevaisuuden laboratorion odotushuoneessa. Tämä väite ei kuitenkaan itse ole luonnontieteellinen tutkimustulos, sillä sitä ei voida todistaa mikroskoopilla, hiukkaskiihdyttimellä eikä kaksoissokkokokeella, vaan se on filosofinen ja metafyysinen kannanotto, joka on puettu laboratoriotakin valkoiseen arvovaltaan. Skientismi on lohdutusoppi, mutta ei pelastusoppi, sillä se lohduttaa ihmistä vakuuttamalla, ettei mitään pelastettavaa ole, ettei olemassaolo aseta hänelle sellaisia vaatimuksia, jotka ylittäisivät yhteiskuntasopimuksen, biologisen lajin menestyksen tai hänen itse valitsemansa arvot, ja että kaikki suuret salaisuudet ovat pohjimmiltaan teknisiä ongelmia, joihin emme vain vielä ole ehtineet rakentaa riittävän kallista ja hienoa konetta. Tiede itse on parhaimmillaan nöyrää, koska se alkaa sanoista ”emme tiedä”; skientismi puolestaan ryhtyy röyhkeäksi juuri siinä, missä tiede vaikenee.
En tietenkään tarkoita, että ateistit olisivat ihmisinä vastuuttomia tai moraalittomia, sillä moni ateisti elää varmasti kunniallisemmin kuin moni Jumalasta aamusta iltaan puhuva uskonnollinen ihminen, eikä edes vuosituhantinen jumalausko ole estänyt ihmiskuntaa ryöstämästä, kiduttamasta ja tappamasta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.
Väitteeni koskee pikemminkin ateismin psykologista ja metafyysistä tehtävää, sillä varma ateismi tarjoaa hämmästyttävän mukavan oikotien pois siitä kiusallisesta mahdollisuudesta, että ihminen saattaisi olla vastuussa jostakin korkeammasta kuin omasta ajastaan, omasta yhteiskunnastaan, omasta mielihyvästään tai edes omasta moraalisesta järjestelmästään. Mikäli maailmankaikkeudessa ei ole mitään ihmistä korkeampaa eikä todellisuudella mitään hänen tietoisuudestaan riippumatonta arvoa, hän voi viime kädessä itse päättää, mitä hänen elämänsä merkitsee, mitä hänen tulee palvella ja mitä häneltä voidaan vaatia. Tämä kuulostaa vapautukselta, mutta saattaa olla vain kosmiseen mittakaavaan paisutettua murrosikäisyyttä, jossa lapsi ilmoittaa, ettei isää ole olemassa, koska ei enää tahdo totella häntä.
Moderni ateismi on usein myös oman aikakauden ylistämistä kaikkien aikaisempien aikojen kustannuksella, eräänlaista jälkikäteistä sovitustyötä niiden vuosituhansien vuoksi, jolloin ihmiset ovat kumartaneet jumalia, rakentaneet temppeleitä, pelänneet kuolemanjälkeistä tuomiota ja tulkinneet maailman tapahtumia pyhän järjestyksen kautta. Tätä kertomusta kirjoitettaessa ihmiskunnan historia muuttuu pitkäksi pimeäksi käytäväksi, jossa sukupolvi toisensa jälkeen eli taikauskon, pelon ja papiston vallan alla, kunnes sähkövalo viimein syttyi meidän huoneisiimme, ja vasta meidän aikamme ihminen, tuo älypuhelintaan vessassa pläräävä Tiedostava Kuluttaja, näki todellisuuden sellaisena kuin se on. Ajatuksessa on jotakin niin suunnattoman omahyväistä, että keskiaikainenkin teologi olisi saattanut punastua sen äärellä. Menneet ihmiset eivät olleet meitä tyhmempiä, vaikka he tiesivät vähemmän bakteereista, galakseista ja sähkömagnetismista, eikä ole mitään erityistä syytä olettaa, että juuri meidän vuosisatamme olisi saanut haltuunsa sen lopullisen maailmanselityksen, jota kaikki aikaisemmat kulttuurit vain kömpelösti ennakoivat. Meillä on enemmän tietoa monista asioista, mutta tietäminen ja ymmärtäminen eivät ole sama asia, eikä valtavan tietomäärän hallitseminen vielä osoita, että tietäisimme, miksi jokin on olemassa, miksi tietoisuus on syntynyt tai mitä ihminen pohjimmiltaan on.
En itse ole ateisti, mutta en myöskään kristitty siinä mielessä, että voisin vilpittömästi allekirjoittaa jonkin kirkon uskontunnustuksen, enkä ole katolinen tai kuulu mihinkään muuhunkaan uskontokuntaan, vaikka katolinen kirkko on lännen kirkoista säilyttänyt minun silmissäni eniten sellaista sakramentaalista, ruumiillista ja vertauskuvallista maailmankuvaa, joka yhdistää sen alkukirkon mysteereihin ja esoteerisempaan kristillisyyteen. Uskon daimoniseen todellisuuteen, en demoniseen siinä nykyisessä ja latteassa merkityksessä, jossa kaikki henget ja voimat jaetaan hyviin enkeleihin ja sarvipäisiin paholaisiin, vaan sellaiseen todellisuuden välikerrokseen, jota antiikin ihmiset, platonistit, runoilijat ja monet alkuperäiskansat pitivät itsestään selvänä. Uskon myös jumaluuksiin, omalla tavallani ehkä kaikkiin niistä, en välttämättä toisistaan erillisinä taivaallisina entiteetteinä, jotka istuvat omissa palatseissaan ja riitelevät keskenään ihmisten palvonnasta ja rukouksista, vaan todellisina olemisen muotoina, voimina, kasvoina ja yhteyksinä, joiden kautta ihmistietoisuus kohtaa jotakin itseään vanhempaa ja mahtavampaa. Minun ei tarvitse uskoa, että Zeus asuu fyysisesti Olymposvuorella, jotta ukkosen, kuninkuuden, järjestyksen ja taivaallisen vallan zeuslainen todellisuus voisi olla olemassa, aivan kuten minun ei tarvitse löytää Afroditea väestörekisteristä ymmärtääkseni, että hänen valtansa on tuhonnut valtakuntia ja saattanut viisaita miehiä polvilleen.
Vakavan jumalauskon keskeinen ajatus ei olekaan se, että Jumala olisi yksi olento muiden olentojen joukossa, vain suurempi, mahtavampi ja paremmin piiloutunut, vaan että sana Jumala viittaa olemisen perustaan, äärettömään, absoluuttiseen tai sellaiseen todellisuuteen, johon olemisen ja olemattomuuden omat käsitteemmekään eivät välttämättä sovellu.
Kristillisen apofaattisen eli kielteisen teologian perinteessä, joka kulkee muun muassa Pseudo-Dionysioksen kautta, Jumalaa ei lähestytä lisäämällä häneen inhimillisiä ominaisuuksia äärettömän suurina, vaan riisumalla häneltä kaikki määreet, koska jokainen myönteinen määritelmä rajaa sen, mitä sen pitäisi kuvata. Jumalasta voidaan sanoa, mitä hän ei ole, mutta heti kun väitämme vanginneemme hänen olemuksensa yhteen käsitteeseen, olemme todennäköisesti alkaneet palvoa vain omaa käsitettämme. Mika Waltari ilmaisi tämän paljon useimpia ammattiteologeja kauniimmin:
”Äärettömyys oli Jumala, ja yhtä vähän kuin äärettömyydelle, saattoi Jumalalle antaa mitään suuruuden tai pienuuden attribuuttia. Eikä äärettömyyttä voinut ajatella olevaiseksi yhtä vähän kuin olemattomaksi, koska oleva ja olematon olisivat sitoneet sen rajallisuuden maailmaan. Ääretöntä saattoi siis ajatuksin ja järjellä lähestyä vertauksin, mutta ihmisen ajatus ei koskaan voinut sitä saavuttaa tai tajuta.”
Tässä uusateistisen kirjallisuuden suurin heikkous paljastuu, sillä se hyökkää tavallisesti sellaista Jumalaa vastaan, jonka vakava teologia on jo vuosisatoja sitten tunnistanut epäjumalankuvaksi. Kun Jumala kuvitellaan taivaalla istuvaksi kaikkivaltiaaksi henkilöksi, joka seuraa ihmisten sukupuolielämää, määrää tulvia, suuttuu epäuskosta ja järjestää rukousten perusteella parkkipaikkoja ja lottovoittoja, hänen olemassaoloaan voidaan toki arvioida suunnilleen samalla tavoin kuin minkä tahansa näkymättömän olennon olemassaoloa, ja tällaisen Jumalan kumoaminen saattaa olla jopa kansanterveydellisesti hyödyllistä. Mutta kun tästä päätellään, että myös olemisen perusta, ääretön, absoluutti, maailmansielu, kaiken läpäisevä tietoisuus tai jumalallinen mysteeri on samalla tullut kumotuksi, on päättely samanlaista kuin jos lapsi repisi joulupukin parran ja ilmoittaisi samalla osoittaneensa kaiken anteliaisuuden petokseksi. Ateisti saattaa olla aivan oikeassa siitä Jumalasta, jonka hän kieltää, mutta tämä ei vielä merkitse, että hän olisi ymmärtänyt sen, mitä sana Jumala voi tarkoittaa.
Karl Ove Knausgård pohtii Taisteluni-sarjan viimeisessä osassa modernia länttä maailmana, jossa usko on korvattu tiedolla, mutta samalla jokin ihmisen suhteessa todellisuuteen on köyhtynyt, sillä siinä missä myytti, uskonto ja taide jättivät olemassaolon ympärille salaisuuden, moderni tietoisuus pyrkii muuttamaan kaiken järjestelmäksi, selitykseksi ja käsitteeksi.
Kielen ja Jumalan suhteessa on perustavanlaatuinen paradoksi: ilman sanaa Jumala ihmisellä ei ehkä olisi lainkaan jäsentynyttä jumaltietoisuutta, sillä sana kokoaa hajanaiset kokemukset, pelon, ihmetyksen, pyhyyden ja äärettömyyden tunnun yhdeksi ajateltavaksi kokonaisuudeksi, mutta samalla juuri tuo sana alkaa peittää sitä, mihin se viittaa. Sana synnyttää Jumalan ihmisen tietoisuudessa, mutta ihmisen olisi mieletöntä kuvitella, että Jumala syntyisi sanasta myös todellisuudessa, tai että sanan rajat olisivat samalla sen kohteen rajat. Sana meri ei sisällä pisaraakaan vettä, sana kuolema ei tapa ketään, eikä sana Jumala voi sulkea sisäänsä sitä ääretöntä, jota se yrittää lähestyä. Tässä mielessä Johanneksen evankeliumin ”Sana tuli lihaksi” on hämmästyttävä väite juuri siksi, ettei siinä sanota ihmisen käsitteen muuttuneen Jumalaksi, vaan jumalallisen laskeutuneen siihen rajalliseen, ruumiilliseen ja kuolevaiseen todellisuuteen, jossa sanatkin elävät.
Myös Waltarin Johannes päätyy samaan rajaan, jossa järki tunnistaa oman suuruutensa lisäksi oman kyvyttömyytensä:
”Jumala tuli ihmiseksi, mutta ei hän tullut filosofiksi eikä hän etsinyt opetuslapsiaan aikansa oppineiden joukosta. Minkä hän opetti, sen hän opetti vertauksin, jotka yksinkertaisinkin voi ymmärtää. Jumalallista ei mikään filosofia voi tehdä järjelliseksi, vaan kaiken minkä Jumalasta voi sanoa, sen voi sanoa vain vertauksin.”
Tätä ei pidä ymmärtää järjen halveksunnaksi, sillä järki on juuri se kyky, jonka avulla ihminen voi tunnistaa järjen rajat, eikä vertaus ole tässä huonompi tai lapsille tarkoitettu esitysmuoto, vaan ainoa mahdollinen tapa puhua sellaisesta, joka ei mahdu yksiselitteiseen määritelmään. Uskonnollisen kielen suurin ongelma ilmenee silloin, kun vertaus unohdetaan vertaukseksi ja siitä tehdään hallinnollinen määräys, oppijärjestelmä tai luonnontieteellinen väite; ateistisen kielen suurin ongelma ilmenee puolestaan silloin, kun uskonnollisen vertauksen kirjaimellinen ja usein typerä tulkinta kumotaan ja tämän kuvitellaan todistavan, ettei vertauksen takana ollut koskaan mitään.
Uskontojen historiasta löytyy tietenkin kaikkea sitä, mistä Dawkins, Hitchens ja Harris niitä syyttävät, eikä inkvisitio, uskonsota, lasten pelottelu, seksuaalinen vallankäyttö tai pyhien tekstien avulla oikeutettu väkivalta muutu olemattomaksi sillä, että puhumme kauniisti mysteereistä ja äärettömyydestä. Uskonto voi olla lapsellisempaa kuin ateismi, kun se tekee Jumalasta kosmisen isähahmon, joka palkitsee oman ryhmän, rankaisee vääräuskoisia ja täyttää henkilökohtaisia toiveita, ja uskovainen voi paeta vastuutaan aivan yhtä helposti kuin ateisti, mikäli hän siirtää omat ratkaisunsa, ennakkoluulonsa ja julmuutensa Jumalan tahdoksi. Kypsän uskon ja kypsän epäuskon vastakohta ei olekaan siinä, kumpi osapuoli lausuu sanan Jumala ja kumpi ei, vaan siinä, kykeneekö ihminen elämään tietämättömyytensä kanssa tekemättä siitä ylpeydenaihetta. Tästä huolimatta vakava usko vaatii ihmiseltä jotakin, mistä varma ateismi hänet vapauttaa: sen mahdollisuuden kestämisestä, ettei ihminen ole itsensä mitta, ettei hänen oma tahtonsa ole viimeinen tuomari ja ettei maailma ole olemassa ainoastaan tullakseen hänen ymmärtämäkseen, käytettäväkseen tai hylkäämäkseen.
Usein jumalauskon puolustajat luettelevat kuuluisia tiedemiehiä, filosofeja ja entisiä ateisteja, jotka ovat vanhoilla päivillään kääntyneet uskoon, aivan kuin Nobel-palkinto, professorinvirka tai kuolinvuoteella lausuttu rukous voisi ratkaista metafyysisen kysymyksen. Tällainen todistelu on halpaa, sillä kuuluisan ihmisen kääntyminen ei todista Jumalaa sen enempää kuin kuuluisan ihmisen ateismi todistaa Jumalan olemattomuutta. Antony Flew’n tapaus on kuitenkin kiinnostava, ei siksi, että hän olisi ennen kuolemaansa löytänyt katolisen kirkon tai tunnustanut Kristuksen, sillä näin ei tapahtunut, vaan siksi, että vuosikymmeniä ateismin keskeisiin filosofisiin puolustajiin kuulunut mies ilmoitti vuonna 2004 päätyneensä jonkinlaiseen aristoteeliseen deismiin ja uskoi älyllisen alkusyyn olemassaoloon. Flew saattoi olla uudessa näkemyksessään oikeassa tai väärässä, ja hänen viimeisiin vuosiinsa sekä hänen nimissään julkaistuun kirjaan liittyy aiheellisiakin kiistoja, mutta hänen tapauksessaan on yksi terveellinen opetus: ihmisen ei tarvitse pitää nuoruutensa maailmankatsomusta kunniakysymyksenä, vaan hän saa muuttaa mielensä myös silloin, kun kokonainen julkinen identiteetti on rakennettu sen varaan, ettei hän koskaan muuttaisi sitä.
Ateismi on lapsellisimmillaan silloin, kun se sekoittaa oman selityskykynsä todellisuuden rajoihin ja päättelee, ettei mitään korkeampaa voi olla olemassa, koska sitä ei ole onnistuttu sovittamaan aineellisen maailman ilmiöitä varten kehitettyihin käsitteisiin ja tutkimusmenetelmiin. Tällöin Jumalan olemattomuudesta tulee vähemmän perusteltu johtopäätös kuin aikakauden itsevarmuutta ilmaiseva uskonkappale, sillä se, ettei jokin antaudu ihmisen havaittavaksi, mitattavaksi tai käsitteellisesti hallittavaksi, ei vielä kerro, ettei sitä ole, vaan ainoastaan sen, ettei ihmisen valta ulotu siihen. Uskonto puolestaan on lapsellisimmillaan silloin, kun se lakkaa kestämästä jumalallisen salaisuutta ja korvaa sen ihmisten laatimalla järjestelmällä, jossa Jumalan tahto tunnetaan yksityiskohtaisesti, ikuisuus on jaettu oikeamielisille ja väärämielisille ja ihmisen omat ennakkoluulot, pelot sekä valtapyrkimykset on pyhitetty taivaallisiksi säädöksiksi. Tällainen usko ei enää kumarra jumalallisen edessä, vaan käyttää Jumalaa oman rajallisuutensa ja varmuutensa vahvistamiseen.
Näiden kahden lapsellisuuden väliin jää agnostikon, mystikon, runoilijan ja ehkä myös aidon filosofin vaikeampi asema, jossa todellisuus tunnustetaan suuremmaksi kuin sitä koskeva oppi, mutta tätä tunnustusta ei käytetä tekosyynä välinpitämättömyydelle.
Löysä agnostisuus ei tällöin ole laiskuutta, vaan valmiutta kuunnella; usko ei ole varmuutta, vaan uskallusta suhtautua vakavasti siihen, mitä ei voi todistaa; ja Jumala ei ole vastaus, jolla kysymykset lopetetaan, vaan nimi sille syvyydelle, jossa ne vasta alkavat.Tieteisuskossaan ihminen kuvittelee usein seisovansa historian päätepisteessä, vaikka hän saattaa olla vasta yhdessä hyvin varhaisessa tietoisuuden vaiheessa, ja hän kuvittelee yhden ihmiselämän muodostavan suljetun kokonaisuuden, vaikka se saattaa olla vain yksi lenkki sellaisessa kosmisessa ketjussa, jonka muotoa emme kykene näkemään sen enempää kuin yksittäinen solu kykenee käsittämään koko ruumiin elämän. Minun ei tarvitse tietää, kutsutaanko tätä ketjua jälleensyntymäksi, samsaraksi, sielunvaellukseksi, ylösnousemukseksi, ikuiseksi paluuksi vai joksikin sellaiseksi, jolle ihmisellä ei vielä ole sanaa, jotta voisin pitää varsin omituisena modernin ihmisen varmuutta siitä, että hänen syntymänsä ja kuolemansa väliin jäävä muutaman vuosikymmenen mittainen kokemus on koko hänen metafyysinen osuutensa ja että kuolema, jota kukaan elävä ei ole kokenut loppuun saakka, on hänen mukaansa varmasti kaiken tietoisuuden päätepiste. Ehkä näin on, mutta tietoa se ei ole, vaikka kuinka monta kertaa sana tiede asetettaisiin väitteen eteen. Todellisuus ei ole velvollinen loppumaan siihen kohtaan, jossa ihmisen käsitteet, hermosto ja mittalaitteet lakkaavat toimimasta, ja tämä elämä, jonka me niin mielellämme korotamme kaiken mittapuuksi, saattaa lopulta olla vain yksi vaihe äärettömässä tapahtumassa, yksi lyhyt taistelu kahden sanan välissä: olen ja olin.