Stefan Zweig: Poliisiministeri Fouché

Jostain syystä Stefan Zweig on alkanut viime aikoina herättää yleistä mielenkiintoa. Hänen tuotannostaan on julkaistu uusia analyysejä, ja monet hänen suomennetuista teoksistaan ovat kovissa hinnoissa divareissa. Syytä tälle pienimuotoiselle renessanssille en osaa sanoa, mutta erittäin tarkkanäköisiä ja mukaansatempaavia hänen romaaninsa ja historialliset henkilökuvansa kyllä ovat.

Zweigin Poliisiministeri Fouché (1929, suom. 1953) on erinomainen poliittisen opportunistin muotokuva. Se käsittelee Joseph Fouché’ta, joka toimi kansalliskonventin komissaarina Ranskan vallankumouksen aikana ja poliisiministerinä sekä Napoleonin että Bourbon-restauraation aikana. Fouché on yksi Ranskan historian vihatuimmista hahmoista; hänet muistetaan Lyonin asukkaiden joukkomurhaajana ja kulttuurimonumenttien hävittäjänä sekä poliittisena tuuliviirinä, joka osasi aina tunnistaa vahvimman ryhmittymän ja asettua sitten sen puolelle. Aluksi hän oli maltillinen girondisti, sitten jakobiineista kaikkein radikaaleimpia, ja lopulta hän oli junailemassa Robespierren kukistanutta thermidor-vallankaappausta. Napoleonin aikana hän kuului keisarin lähimpiin miehiin mutta piti salaa yhteyttä tämän vastustajiin.

Jossain määrin Fouchén toiminta sellaisena kuin Zweig sen kuvaa tuo mieleen Stalinin. Myös Stalin osasi tehdä jyrkkiä poliittisia suunnanmuutoksia ja petasi itselleen valtaa hankkimalla julkisuudessa näkymättömiä mutta merkittäviä asemia. (Erittäin stalinilainen veto Fouchélta oli myös se, että viimeiset niistä sadoista hänen Lyonissa teloituttamistaan ihmisistä olivat kaupungin pyöveli ja hänen apulaisensa.) Mutta Stalinin tavoitteena oli korkeimmalle paikalle pääseminen, kun taas Fouché halusi pysyä harmaana eminenssinä. Hän pysytteli koko uransa ajan varjoissa ja selvisi siksi kaikista vallanvaihdoksista. Hän pysyi uskollisena yhdelle ja samalle puolueelle: enemmistölle.

Zweigin alkuperäisteoksen alaotsikko on Bildnis eines politischen Menschen eli Poliittisen ihmisen muotokuva. Esipuheessa Zweig kirjoittaa, että häntä ei kiinnosta laatia elämäkertoja politiikan luovista johtajahahmoista, koska sellaiset kyllä hallitsevat aikakautensa henkistä elämää, mutta aikakauden suunnan määrittelevät Fouchén kaltaiset harmaat mutta häikäilemättömät taustavaikuttajat. Hän luonnehtii Fouché’ta: ”Hänen lahjakkuutensa voittaa neron, hänen kylmäverisyytensä elää kauemmin kuin kaikki intohimot.” Fouché joutui yhteenottoon Robespierren kanssa, koska dogmaattinen ja fanaattinen Robespierre tunnisti vaistonvaraisesti Fouchén pyrkyryyden. Mutta yhteenotosta selvisi voittajana juuri Fouché.

Zweigin asenne historiankirjoittajana oli omana aikanaan varsin radikaali. Jostain Plutarkhoksesta saakka eurooppalaisessa kirjallisuudessa oli kirjoitettu lähes pelkästään suurmieselämäkertoja joko kunnioitetuista valtiomiehistä tai vihatuista tyranneista. Fouchén kaltaisen halveksitun sivuhenkilön nostaminen aikakautensa kuvastajaksi oli poikkeuksellista.

Ernesto Sábato: Tunneli

Ernesto Sábaton vuonna 1948 ilmestynyt Tunneli alkaa tunnustuksesta: taidemaalari Juan Pablo Castel kertoo tappaneensa María Iribarnen. Rikosta ei siis selvitetä, vaan romaani jäljittää, kuinka Castel rakentaa itselleen tien siihen. Ratkaisu tekee kirjasta tavallista murhatarinaa kiinnostavamman. Castel ei niinkään puolustaudu kuin yritä todistaa tekonsa johdonmukaiseksi, ja juuri tämä johdonmukaisuus alkaa näyttää sairaammalta kuin mikään yksittäinen tunnekuohu.

Castel kohtaa Marían taidenäyttelyssä. Hänen maalauksessaan Maternidad on pieni sivukohtaus: nainen katsoo ikkunasta merelle. Muut sivuuttavat sen, mutta María pysähtyy. Castel tulkitsee tämän välittömästi todisteeksi siitä, että nainen on tavoittanut hänessä jotakin, mihin kukaan muu ei ole yltänyt. Suhteen keskukseksi ei kuitenkaan nouse rakkaus vaan vaatimus täydellisestä ymmärryksestä. Yksi jaettu havainto ei riitä; Marían jokaisen teon, tunteen ja ajatuksen pitäisi lopulta olla Castelin selitettävissä.

Romaanin vahvinta ainesta ovatkin Castelin monimutkaiset päättelyketjut. Hän analysoi Marían sanoja, katseita, poissaoloja ja tuttavuuksia, muodostaa teorioita ja korjaa niitä aina uuden aineiston perusteella. Hänen ongelmansa ei ole järjen puute vaan järkeilyn sulkeutuminen: mikään havainto ei enää voi kumota lähtöoletusta. Hellyys todistaa syyllisyydestä, vetäytyminen samoin; vastaus voi olla valhe, vaikeneminen vielä painavampi todiste. Mustasukkaisuudesta tulee kone, joka käyttää kaiken vastaan tulevan aineiston oman epäilynsä polttoaineeksi.

Sábaton luonnontieteellinen tausta tekee asetelmasta erityisen kiinnostavan. Hän väitteli fysiikasta ja työskenteli atomisäteilyn tutkimuksen parissa ennen kuin modernin järjen rajojen kritiikistä tuli hänen esseistiikkansa keskeisiä aiheita. Castelia ei silti pidä typistää tiedekritiikin vertauskuvaksi. Olennaisempaa on, että hän kohtelee Maríaa ratkaistavana ongelmana. Hän ei kykene hyväksymään toisen ihmisen säilyvän läheisimmässäkin suhteessa osittain tuntemattomana.

Kertoja-asetelma tekee tästä erityisen tehokasta. María tulee näkyviin vain Castelin kertomana. Hän voi olla uskoton ja petollinen tai joutua vääristyneen tulkinnan kohteeksi, eikä varmuutta saada, koska ainoa todistajamme on mies, joka on jo tappanut tutkimansa ihmisen. Lukija joutuu käyttämään samaa aineistoa, josta Castel rakentaa epäilynsä, ja siksi hänen logiikkansa tuntuu ajoittain kylmäävän uskottavalta. Jokaisesta löytyy tarpeeksi ristiriitaisia tekoja, kun niitä tarkastellaan sillä oletuksella, että jonkin täytyy olla pielessä.

Romaanin nimi viittaa Castelin käsitykseen ihmisistä omissa tunneleissaan kulkevina olentoina. Ensin hän kuvittelee Marían löytäneen hänen tunnelinsa tai heidän käytäviensä kohdanneen hetkeksi, mutta lopulta hän ymmärtääkin kulkeneensa yksin. Vertaus kuvaa tietysti ihmisen yksinäisyyttä, mutta kiinnostavampaa on, kuinka suuren osan tunnelistaan Castel rakentaa itse. Hän ei tyydy osittaiseen yhteyteen, koska hän vaatii varmuutta. Toisessa ei saisi olla aluetta, johon hänellä ei ole pääsyä.

Marían murha ei siksi ole vain mustasukkaisuuden huipentuma. Elävä María voi jatkuvasti tuottaa tosiasioita, jotka pakottavat Castelin muuttamaan käsitystään hänestä: hän voi rakastaa, valehdella, vetäytyä tai osoittautua ristiriitaisemmaksi kuin yksikään teoria sallii. Kuollut María ei enää muuta selitystä. Murha ratkaisee epävarmuuden tavalla, johon Castelin päättely ei kykene.

Tunneli on lyhyt romaani, mutta sen ihmiskuva on epämiellyttävän tarkka. Halu tulla täydellisesti ymmärretyksi nähdään usein rakkauden korkeimpana muotona, mutta Sábato näyttää vaatimuksen kääntöpuolen. Täydellinen ymmärtäminen edellyttäisi lopulta, ettei toisessa olisi mitään itsenäistä, salaista tai muuttuvaa. Castel haluaa paeta yksinäisyyttään, mutta torjuu ainoan meille mahdollisen yhteyden: läheisyyden ihmiseen, jota emme koskaan voi tuntea kokonaan.

James Young: Songs They Never Play on the Radio

Useimmat populaarimusiikin muistelmat ovat tylsiä. Ne noudattavat aina samaa kaavaa: aloitetaan ankeista oloista, noustaan menestykseen ja maineeseen, sitten tulevat mukaan henkilöiden väliset ristiriidat, päihdeongelmat jne. James Youngin Songs They Never Play on the Radio on poikkeus. Siinä ollaan alusta loppuun ankeissa oloissa, tarina on täynnä pieniä nuhjuisia keikkapaikkoja, ammattitaidottomia ääniteknikoita, pulaa rahasta ja huumeista, harhailua pitkin Eurooppaa ahtaassa keikkabussissa, median välinpitämättömyyttä.

James Young liittyi Nicon taustayhtyeeseen Manchesterissa 80-luvun alussa ja soitti siinä koskettimia Nicon kuolemaan saakka vuonna 1988. Kirjan kuvaamalla ajanjaksolla Nico oli pitkälti omasta halustaan vetänyt vessasta alas aiemman Andy Warhol -aikaansa liittyneen glamourin ja teki kiertueita lähinnä rahoittaakseen heroiininkäyttönsä. Hän oli syvällä omassa maailmassaan elävä narkomaani, joka saattoi olla vuoden yhtä mittaa peseytymättä.

Youngin kirja piirtää karun mutta monissa kohdin erittäin hauskan henkilökuvan Nicosta tämän viimeisinä vuosina ja hänen ympärillään pyörineestä sekalaisesta seurakunnasta. Alle parisataasivuiseen kirjaan mahtuu iso joukko hämmentäviä anekdootteja. Suosikkeihini kuuluu se, kun Nicon ja Alain Delonin poika Ari tulee käymään äitinsä luona ja tuo lahjaksi kalliin teräksisen injektioruiskun. Mainio on sekin, jossa yhtyeen jäsenet kohtaavat Amerikan-kiertueellaan supermarketin parkkipaikalla jättimäiseen hiiriasuun pukeutuneen mainosmiehen. Mies osoittautuu ensimmäiseksi kiertueella vastaan tulevaksi ihmiseksi, joka on perehtynyt Nicon soolotuotantoon ja arvostaa sitä.

Olosuhteet huomioon ottaen on ällistyttävää, miten kaunista ja outoa musiikkia Nico loppuvuosinaan teki. Se tuntuu olevan peräisin pikemminkin antiikin Kreikasta tai Roomasta kuin nykyajasta.

Kaikessa nuhjuisuudessaan Nico saavutti tuona aikana jonkinlaisen puhtauden: hän oli täysin kompromissiton, täysin omaehtoinen. Siitä maksettu hinta oli tietenkin hirveä.

Leo Perutz: Viimeisen tuomion mestari

Leo Perutzin vuonna 1923 ilmestynyt Viimeisen tuomion mestari alkaa rikosromaanina. Wienissä vuonna 1909 hovinäyttelijä Eugen Bischoff kuolee kesken ystäväpiirinsä illanvieton lukitussa puutarhapaviljongissa. Kaikki viittaa itsemurhaan, mutta tapahtumiin liittyy epäilyttäviä yksityiskohtia. Paikalla ollut ratsumestari Gottfried von Yosch on aikaisemmin ollut Bischoffin vaimon rakastaja, ja pian häntä epäillään ainakin moraalisesta vastuusta kuolemaan. Yosch itse toimii tapahtumien kertojana ja vakuuttaa heti aluksi kirjoittavansa niistä koko totuuden.

Bischoffin kuolema alkaa yhdistyä muihin selittämättömiin itsemurhiin, ja jäljet johtavat 1500 luvulta peräisin olevaan teokseen sekä siinä kuvattuun aineeseen, jonka tarkoituksena on voimistaa taiteilijan mielikuvitusta. Vaikutus osoittautuu tuhoisaksi. Mielikuvituksen vapauttamisen sijasta aine pakottaa käyttäjänsä kohtaamaan oman pelkonsa sellaisella voimalla, että seurauksena on mielipuolisuus tai kuolema.

Ajatus on jo sellaisenaan erinomainen. Perutz yhdistää luovuuden ja kauhun niin, ettei mielikuvitus näyttäydy yksiselitteisesti vapauttavana kykynä. Sama mieli, joka pystyy tuottamaan taidetta, kykenee myös valmistamaan ihmiselle täsmälleen hänen omaan tietoisuuteensa sopivan helvetin. Romaanissa tämä saa konkreettisen muodon salaperäisessä värissä, jonka 1500 luvun maalari näkee tuomiopäivän auringossa. Kauhu ei tule ihmiselle ulkopuolelta, vaan saa sisältönsä siitä, mitä hän jo kantaa mukanaan.

Viimeisen tuomion mestari olisi silti vain tavallista kekseliäämpi fantastinen rikosromaani, ellei Perutz purkaisi lopussa omaa ratkaisuaan. Yoschin kertomuksen jälkeen ääneen pääsee nimetön toimittaja, joka ilmoittaa suuren osan tapahtumista kertojan sepittämäksi. Hänen mukaansa salaperäinen aine, vanha kirja ja itsemurhien taustalla vaikuttanut voima ovat Yoschin rakentama selitys tapahtumille, joiden todellinen syy olisi hänelle huomattavasti epämiellyttävämpi. Lukijalle tarjotaan siis ensin rationaalisen maailman rikkova yliluonnollinen selitys ja sen jälkeen rationaalinen selitys, joka tekee koko edellisestä kertomuksesta psykologisen puolustusmekanismin.

Mielenkiintoisinta on se, ettei jälkimmäinenkään selitys ole lopullisesti luotettava. Myös toimittajan versio perustuu tulkintaan, eikä hän pysty todistamaan Yoschin kertomusta vääräksi. Perutz ei siis vaihda yhtä totuutta toiseen, vaan jättää rinnakkain kaksi selitystä, joista kumpikin tekee toisesta epäilyttävän. Rikoksen ratkaisemisen sijasta romaanin varsinainen kysymys alkaa koskea sitä, miksi ihminen tarvitsee juuri tietynlaisen selityksen tapahtuneelle.

Tässä mielessä Viimeisen tuomion mestari on ennen kaikkea romaani syyllisyydestä ja itsepetoksesta. Yosch saattaa kertoa totuuden omituisesta tapahtumasarjasta, mutta hän saattaa yhtä hyvin kirjoittaa itselleen maailmaa, jossa hänen oma vastuunsa voidaan siirtää salaperäisen voiman kannettavaksi. Fantastinen selitys olisi silloin samalla moraalinen alibi. Perutz tekee rikosromaanin peruslupauksesta, siitä että tapahtumille löytyy lopulta järjellinen selitys, huomattavasti hankalamman kysymyksen. Selitys voi paljastaa totuuden, mutta aivan yhtä hyvin se voi olla huolellisin tapa välttää sitä.

Pär Lagerkvist: Kääpiö

En tiedä kuinka laajalti Pär Lagerkvistiä nykyään luetaan, mutta hänen moderneja aiheita klassisella tyylillä käsittelevät romaaninsa ovat edelleen tehokkaita.

Vuonna 1944 ilmestynyt Kääpiö sijoittuu renessanssiajan italialaiseen kaupunkivaltioon, jossa on piirteitä sekä Milanosta että Firenzestä. Kertoja-päähenkilö on ruhtinaan hovissa palveleva kääpiö ja kuuluu länsimaisen kirjallisuuden pirullisimpien antisankareiden joukkoon. Hän halveksii kaikkia ja kaikkea, niin tavallisia ihmisiä kuin muita kääpiöitä. Hän on läpeensä iloton ja vihamielinen luonne, jonka ainoana huvina ovat ajoittaiset julmuudet ja sekaantuminen hovin juonitteluun.

Hovikääpiö myrkyttää ruhtinattaren rakastajia ja sabotoi rauhanneuvotteluja. Samalla hän on ympäröivän elämän lahjomaton tarkkailija, jolta ei jää huomaamatta yksikään inhimillinen pahe tai heikkous. Hänellä on myös omalaatuinen uskonnollinen vakaumus: hänen jumalansa on Vanhan testamentin Jahveakin ankarampi ja tuhoavampi olento.

Kääpiö muistuttaa kerrontatyyliltään jonkin verran Camus’n Putoamista, mutta sen perspektiivi on laajempi kuin Camus’n pohjimmiltaan yksilöpsykologisessa tutkielmassa. Romaanin suurin ironia sisältyy siihen, että Lagerkvist kuvaa renessanssin ilmiöt sosiopaattisen kummajaisen silmin. Näin syntyy vähemmän mairitteleva kuva ajanjaksosta, jota pidetään tieteen, rationaalisuuden ja humanismin lähtöpisteenä.

Romaanin kääpiö ei ole realistisesti rakennettu henkilöhahmo, vaan kaikkien nihilististen voimien kiteytymä, ihmistä seuraava varjo jonka olemassaolon renessanssi ja myöhemmin valistus halusivat retusoida pois julkikuvastaan. Tällainen näkökulmavalinta tuottaisi taitamattomissa käsissä kömpelön lopputuloksen, mutta Lagerkvist tekee sen avulla väkevän katsauksen ihmisen elukkamaisuuteen ja historian kaoottisuuteen.

”Kukaan ei ole suuri kääpiönsä silmissä”, kuuluu yksi romaanin monista kiteytyksistä.

Sadeq Hedayat: Sokea pöllö

Sadeq Hedayatin Sokea pöllö kuuluu modernin persialaisen kirjallisuuden perusteoksiin ja samalla niihin harvinaisiin romaaneihin, joiden maine on kasvanut huomattavasti niiden alkuperäisen kirjallisen ympäristön ulkopuolella. Hedayat julkaisi teoksen ensimmäisen version Bombayssa vuosina 1936–37 omakustanteisena monisteena, ja Iranissa se ilmestyi vasta vuonna 1941. Lähtökohta on näennäisen yksinkertainen: nimetön kertoja, joka ansaitsee elantonsa koristelemalla kynäkoteloita, kirjoittaa tunnustustaan seinälle lankeavalle varjolleen. Hyvin nopeasti käy kuitenkin epäselväksi, tunnustaako hän jotakin todella tapahtunutta vai yrittääkö hän rakentaa tapahtuneelle sellaisen muodon, jonka kanssa pystyy itse elämään.

Kertoja maalaa kynäkoteloihin aina saman kuvan: sypressin alla istuvan vanhan miehen ja tämän vastapäätä seisovan nuoren naisen. Kun hän sitten näkee saman asetelman omassa ympäristössään, taiteen ja todellisuuden järjestys alkaa hajota. Salaperäinen nainen ilmestyy hänen asuntoonsa ja kuolee, kertoja paloittelee ruumiin ja antaa vanhan ruumisvaunujen ajajan viedä sen haudattavaksi. Haudasta löytyy ruukku, johon on maalattu samat kasvot kuin kuolleella naisella. Oopiumin vaikutuksen alaisena kertoja siirtyy tämän jälkeen toiseen kertomukseen, jossa henkilöt, tilanteet ja yksityiskohdat palaavat muuttuneina: ihannoitu nainen muuttuu torjutuksi vaimoksi, vanha mies saa uusia hahmoja ja lopulta kertojakin alkaa muistuttaa halveksimaansa vanhusta.

Juuri tässä toistossa on Sokean pöllön varsinainen rakenne. Romaanin kaksi osaa eivät muodosta yksinkertaista jakoa uneen ja todellisuuteen, eikä jälkimmäinen selitä ensimmäistä, vaan ne vääristävät toisiaan. Sama henkilö voi palata toisella nimellä, sama tapahtuma uutena versiona ja sama esine eri yhteydessä. Lukijalle annetaan jatkuvasti vaikutelma siitä, että tapahtumien takana on jokin alkuperäinen todellisuus, mutta jokainen yritys tavoittaa se johtaa vain uuteen toisintoon. Teosta onkin hedelmällisempää lukea kuvauksena identiteetin hajoamisesta kuin arvoituksena, johon pitäisi löytää oikea ratkaisu.

Kertojan ongelma ei ole pelkästään se, ettei hän enää kykene erottamaan todellisuutta harhasta. Hän ei kykene pitämään erillään myöskään rakkautta ja vastenmielisyyttä, halua ja väkivaltaa, omaa itseään ja muita ihmisiä. Nainen jakautuu saavuttamattomaan ihanneolentoon ja seksuaalisesti halveksittuun vaimoon; vanha mies esiintyy yhä uudelleen eri henkilöllisyyksissä; lopulta kertoja löytää tämän kasvot omasta peilikuvastaan. Henkilöt alkavat siksi vaikuttaa vähemmän itsenäisiltä ihmisiltä kuin saman psyykkisen rakenteen eri versioilta. Kertojan vihaamaa maailmaa ei ehkä ole mahdollista erottaa siitä tietoisuudesta, joka sitä kuvaa.

Hedayatia on verrattu etenkin Edgar Allan Poeen ja Franz Kafkaan, ja romaanista on löydetty yhteyksiä eurooppalaiseen goottilaiseen kirjallisuuteen ja kaksoisolentoperinteeseen. Teos käyttää hyväkseen myös iranilaista kirjallista ja kuvallista perinnettä ja kääntää sitä nurin. Klassisen persialaisen rakkausrunouden satakielen paikalle tuleekin pöllö, eikä saavuttamaton rakastettu johda mystiseen tai hengelliseen täyttymykseen vaan pakkomielteeseen, ruumiillisuuteen ja kuolemaan. Vanhan tradition kuvasto säilyy, mutta sen lupaama järjestys on lakannut toimimasta.

Tämän vuoksi Sokeaa pöllöä voi lukea myös romaanina kulttuurisesta katkok­sesta. Sen maailma ei ole yksinkertaisesti perinteinen eikä moderni, persialainen eikä eurooppalainen, vaan kaikkien näiden järjestysten väliin, liminaaliin, juuttunut. Hedayat ei tarjoa kadonneen menneisyyden tilalle vapauttavaa modernia minuutta: juuri moderni yksilö osoittautuu teoksessa epävakaaksi rakennelmaksi, joka ei hallitse edes omia muistojaan ja halujaan. Tämä tekee romaanista enemmän kuin psykologisen sairauskertomuksen. Hajoaminen koskee kertojan lisäksi tapaa, jolla maailma ylipäätään voidaan järjestää ymmärrettäväksi kertomukseksi.

Vain 95-sivuinen Sokea pöllö on poikkeuksellisen tiheä romaani, joka kestää keskenään ristiriitaisia psykologisia, mytologisia ja historiallisia tulkintoja ilman että mikään niistä tyhjentää sitä. Sen tehokkuus perustuu juuri tähän. Hedayat ei rakenna mysteeriä, jonka lukija lopulta ratkaisee, vaan romaanin, jossa itse ratkaisemisen välineet osoittautuvat epäluotettaviksi. Kun havainto, muisti ja mielikuvitus käyttävät kaikki samoja kuvia, mikään niistä ei enää kelpaa toistensa todistajaksi.

Christopher Browning: Aivan tavallisia rivimiehiä

Jo klassikkoaseman saavuttanut tutkimus kuuluu parhaisiin holokaustista ja sotarikoksista ylipäätään kirjoitettuihin kirjoihin. Browningin tarkastelukohteena on lähinnä nostoväestä koottu saksalainen 101. reservipoliisipataljoona, jonka tehtävänä oli yleinen järjestyksenpito miehitetyillä itäalueilla toisen maailmansodan aikana. Yksikkö osallistui juutalaisväestön joukkoteloituksiin Puolassa vuosina 1941-43.

”Aivan tavallisia rivimiehiä” tutkii reservipoliisipataljoonan miehistön ja päällystön koostumusta, heidän taustojaan ja reagointiaan tilanteissa, joissa heiltä vaadittiin puolustuskyvyttömien siviilien ampumista. Browning tekee kaksi keskeistä havaintoa. Ensinnäkin, valtaosa yksikön miehistä oli niin sanottuja keskivertokansalaisia. Harva heistä oli ideologisesti suuntautunut tai kovin juutalaisvastainen, ja joukossa oli myös sosiaalidemokraatteja ja muita natsien poliittisia vastustajia. Toiseksi, valtaosa osallistui joukkomurhiin kuuliaisesti. Vain kourallinen tarttui yksikön komentajan antamaan mahdollisuuteen jäädä pois teloitustehtävistä.

Kirjan aihe on rankka, mutta sitä lähestytään vailla sensaation tavoittelua tai moralisointia. Sen lukeminen on kuin seuraisi kenttätutkimusversiota Stanley Milgramin klassisesta tottelevaisuuskokeesta. Vahvimmaksi selittäväksi tekijäksi nousee ryhmäpaine: miehet pelkäsivät eniten menettävänsä toveriensa luottamuksen, joka on sodan oloissa kaikki kaikessa. Browning seuraa miesten moraalisia pelastautumisyrityksiä tilanteessa, jossa he ovat jo ylittäneet ratkaisevan rajan: osa miehistä osallistui teloituksiin mutta pyrki keventämään omaatuntoaan esimerkiksi pidättäytymällä lasten ampumisesta, päästämällä joitakin uhreja pakoon tai ampumalla osan laukauksista ohi. Esiin tulee myös paatuminen: ensimmäisen joukkoteloituksen jälkeen kaikki olivat järkyttyneitä, mutta monet tottuivat verenvuodatukseen ajan myötä ja jokunen sai siitä jopa sadistista mielihyvää.

”Aivan tavallisia rivimiehiä” on ansiokkaan asiallinen kurkistus tavallisen ihmisen mielen pimeyteen. Se osoittaa vakuuttavasti, kuinka tilannesidonnaisia useimmat ratkaisumme ovat ja kuinka etiikka voi joustaa absurdiin itsepetokseen saakka. Nykyään harvinainen suomenkielinen laitos ansaitsisi uusintapainoksen. Kirja oli myös Jonathan Littellin keskeistä lähdemateriaalia hänen kirjoittaessaan Kirjaroviossakin käsiteltyä romaaniaan ”Hyväntahtoiset”.

Roberto Bolaño: Chileläinen yösoitto

Roberto Bolañon lyhyt romaani on kuumeinen kuolinvuodetilitys, jonka kertoo chileläinen katolinen pappi, runoilija ja kirjallisuuskriitikko Sebastián Urrutia Lacroix. Hän käy yhden yön aikana läpi elämäänsä, uraansa ja suhdettaan Chilen kirjalliseen eliittiin samalla kun kertomus alkaa yhä enemmän muistuttaa puolustuspuhetta, jota kukaan ei ole pyytänyt. Mitä vakuuttuneemmin Urrutia yrittää todistaa kunniallisuuttaan, sitä selvemmäksi käy, että jotakin olennaista on jäänyt hänen elämässään näkemättä tai tunnustamatta.

Chileläinen yösoitto liikkuu kirjallisten seurapiirien, katolisen kirkon ja Augusto Pinochetin diktatuurin maisemissa. Urrutia lukee kreikkalaisia klassikoita Chilen ajautuessa kohti sotilasvallankaappausta, matkustaa Euroopassa tutustumassa kirkkoihin, joiden suojaksi papit ovat kouluttaneet haukkoja tappamaan kyyhkysiä, ja päätyy myöhemmin opettamaan marxilaisuutta Pinochetille ja tämän kenraaleille. Kaikki tapahtuu hänen kertomuksessaan lähes luonnollisesti, pienten myönnytysten ja näennäisen vähäpätöisten valintojen kautta.

Romaanin synkin jakso sijoittuu kirjalliseen salonkiin, jonka yläkerrassa Chilen kulttuuriväki keskustelee taiteesta samalla kun rakennuksen kellarissa kidutetaan poliittisia vankeja. Asetelma perustuu Pinochetin ajan todellisiin tapahtumiin, mutta Bolañolla siitä kasvaa lähes täydellinen kuva sivistyneen ihmisen itsepetoksesta: kauhu ei ole kulttuurin ulkopuolella, vaan kirjaimellisesti samassa rakennuksessa sen kanssa.

Bolaño ei tee Urrutiasta varsinaista hirviötä, ja juuri siksi romaani toimii niin hyvin. Hän on älykäs, lukenut ja esteettisesti herkkä ihminen, jolla on samalla hämmästyttävä kyky olla katsomatta sinne, minne katsominen saattaisi vaatia jotakin muutakin kuin kirjallista arvostelukykyä. Romaanin keskeinen kysymys ei ole niinkään se, miksi ihmiset tekevät pahaa, vaan kuinka helposti he oppivat elämään sen läheisyydessä pitäen itseään edelleen kunnollisina.

Runsaan sadan sivun mittainen Chileläinen yösoitto on yhtä aikaa satiiri kirjallisesta maailmasta, poliittinen romaani ja tutkielma älymystön vastuusta. Lähes yhtenäisenä monologina virtaava teksti muuttuu loppua kohti painajaismaisemmaksi, vaikka Bolaño säilyttää mustan huumorinsa ja groteskin keveytensä. Se on erinomainen johdatus Bolañon tuotantoon, mutta ennen kaikkea romaani siitä, kuinka ihminen voi lukea koko länsimaisen kaanonin ja silti onnistua olemaan ymmärtämättä omaa aikaansa.

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe. Lyhyt elämä

Jostakin syystä Britit tekevät yleensä parhaat elämäkerrat, ja lontoolaisen Peter Ackroydin kirja Edgar Allan Poesta on erinomainen. Se on lyhyt ja tiivis, 175-sivuinen, mutta sisältää olennaisen ja innostaa ottamaan selvää muusta. Mukana on yllättäviäkin tietoja, esimerkiksi se, että Poe oli nuorena erittäin hyväkuntoinen ja urheilullinen, mikä on jyrkässä ristiriidassa hänen aikuisikänsä haurauden ja sairaalloisuuden kanssa. Armeijassakin Poe pärjäsi hyvin ja meni jopa West Pointiin, vaikka jättikin sen aika pian kesken.

Suurimmaksi osaksi Poen elämä oli lähes sietämätöntä. Sen leimallisin piirre oli jatkuva köyhyys, jollaista nykyajan kirjailijan on vaikea edes kuvitella, ja jota tuurijuoppous ja taipumus hankkia vihamiehiä ei lainkaan helpottanut. Hän oli yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä ammattikirjailijoista, mutta hänen työllään ei juuri ollut kysyntää markkinoilla. Kaikkien Poen kirjojen yhteistuotto hänen elämänsä aikana jäi arviolta noin kolmeensataan dollariin. Hänellä oli joitakin nimekkäitä ihailijoita, mutta suuremman yleisön keskuudessa hänen ainoa tunnetuksi tullut tekstinsä oli runo “Korppi”. Osaksi Poen kohtalo johtui siitä, että 1800-luvun alun Yhdysvalloissa arvostettiin lähinnä englantilaista kirjallisuutta, eikä kotimaisia tekijöitä juuri noteerattu. Tämä tilanne jatkui oikeastaan siihen saakka, kunnes Mark Twainista tuli amerikkalaisen kirjallisuuden iso tähti.

Kirjan varsinainen aihe on kuitenkin Poen erikoinen persoonallisuus, jota luonnehtivat kirjassa monet äänet, kuten eräs nuoruudenihastus:

“Hän ei pitänyt kevytmielisestä rupattelusta. Hän ei pitänyt tummaihoisista ihmisistä. Hän oli äkkipikainen ja kiivas ja hyvin mustasukkainen. Hänen tunteensa olivat voimakkaita, eikä hän osannut hallita niitä. Hän ei ollut tasapainoinen: hän oli liian älykäs. Hän pilkkasi kaikkea pyhää eikä käynyt kirkossa. Hän sanoi usein, että häntä varjosti mysteeri josta hän ei päässyt perille.”

Ackroydin oma luonnehdinta on huomionarvoinen sekin:

“Poe pystyi elämään vain tulessa kuin salamanteri. Mutta hän sytytti tulen usein itse. Hän kompasteli yhdestä kiihkeästä purkauksesta toiseen. Hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista itsetuntemusta, mutta hän luotti kiihkeiden sanojen mahtiin identiteetin luojana. Joskus hän raateli itseään, rypi surkeudessa ja karkotti muut luotaan vaikka tajusikin tekevänsä väärin. Hän liikkui katastrofista suvantoon ja taas takaisin. Hänen koko elämänsä oli joukko erehdyksiä ja takaiskuja, toteutumattomia toiveita ja kariutuneita pyrkimyksiä. Hän eli kuin olisi ollut yksin maailmassa – siinä on syy hänen kritiikkinsä sapekkuuteen. Hän veti huomion yksinäisyyteensä vaikka valittikin siitä kirjeissään. Hänen työnsä keskipisteessä oli viha maailmaa kohtaan.”

Jean Ray: Malpertuis

Belgialainen Jean Ray, oikealta nimeltään Raymundus Joannes Maria de Kremer, oli kaksikielinen ammattikirjoittaja, jonka tuotantoon kuului fantastisia kertomuksia, rikoskirjallisuutta, nuortentarinoita ja valtava määrä lehtiin kirjoitettua käyttötavaraa. Hän rakensi ympärilleen legendaa merimiehestä, salakuljettajasta ja maailmanmatkaajasta, vaikka todellinen elämä sisälsi ainakin kunnallishallintoa, lehtityötä, kavallustuomion ja vankeutta. Viimeksi mainittu ei ehkä vedä vertoja merirosvoudelle, mutta tietokirjailijan ansioluettelossa se herättää tavallisesti enemmän huomiota. Vuonna 1943 ilmestynyt Malpertuis on Rayn tunnetuin teos ja belgialaisen fantastisen kirjallisuuden keskeisiä klassikoita.

Romaani on koottu sisäkkäisistä käsikirjoituksista, joista tärkein on nuoren Jean-Jacques Grandsiren päiväkirja. Hän joutuu Malpertuis-nimiseen, sokkeloiseen kartanoon, jonka kuoleva omistaja Quentin Cassave määrää testamentissaan sukulaistensa ja palvelijoidensa yhteiseksi asuinpaikaksi. Perilliset saavat suuren omaisuuden sillä ehdolla, etteivät enää poistu talosta, ja mikäli kaksi viimeistä eloon jäänyttä ovat mies ja nainen, heidän on mentävä keskenään naimisiin. Cassave on siis päättänyt hallita sukuaan vielä haudan takaakin, sillä jos ihmisellä kerran on sekä omaisuutta että vastenmielisiä sukulaisia, olisi silkkaa tuhlausta jättää tilaisuus käyttämättä. Malpertuisiin kokoontuu joukko ahneita, epäluuloisia ja groteskeja henkilöitä, ja pian käy selväksi, ettei kyseessä ole tavallinen perintöriita eikä Malpertuis tavallinen talo.

Romaanin varsinainen oivallus paljastuu vähitellen: Cassave on vanginnut kuolevat Olympoksen jumalat ihmisruumiisiin ja sulkenut heidät elämään surkeina flaamilaisina porvareina. Antiikin jumalat eivät siis ole kadonneet, vaan vanhentuneet, köyhtyneet ja menettäneet voimansa ihmisten lakattua uskomasta heihin. Ray riisuu mytologian marmorista ja sankarillisesta sopusuhtaisuudesta: jumalat muuttuvat ärtyisiksi sukulaisiksi, raihnaisiksi vuokralaisiksi ja toisiaan kyräileviksi ihmisraunioiksi maailmassa, jossa kristinusko, porvarillinen arki ja moderni järki ovat tehneet heidän olemassaolostaan sekä mahdotonta että naurettavaa. Malpertuis onkin kummitustaloromaanin lisäksi kertomus jumalten kuolemasta ja siitä, mitä myytille tapahtuu sen menetettyä yhteisön, joka piti sitä elossa.

Ray ei tarjoa lukijalle selkeää mytologista järjestelmää, vaan rakentaa romaaninsa ristiriitaisista todistuksista, muistikatkelmista ja sisäkkäisistä kertomuksista. Malpertuis on samalla sekä rakennus että koko kirjan rakenne: huoneiden takaa avautuu uusia huoneita, tekstien sisältä uusia tekstejä ja jokaisen selityksen takaa vielä yksi käytävä. Lopputulos on omaperäinen yhdistelmä goottilaista kauhua, antiikin mytologiaa, sukufarssia ja metafyysistää salapoliisikertomusta. Sen synkkyydessä on jatkuvasti myös groteskia huumoria: ihmiskunnan vanhat jumalat eivät kuole maailmoja järisyttävässä viimeisessä taistelussa, vaan joutuvat jakamaan perintötalon vastenmielisten sukulaisten kanssa ja odottamaan testamentin ehtojen täyttymistä. Harva romaani on onnistunut tekemään sekä jumalista että belgialaisesta suurperheestä näin uskottavasti helvetillisiä.

Paavo Rintala: Jumala on kauneus

intalan taiteilijakuvaus on paras lukemani kuvataidetta käsittelevä romaani. Se ei keskity elämäkerrallisiin yksityiskohtiin tai taiteilijan työn pikkutarkkaan kuvaamiseen, vaan käsittelee kauneuden kokemista. Selkeärajaisina, kohtauksen mittaisina lukuina etenevä tarina on kuin pitkä essee Stendhalin syndroomasta – siitä miten väkevä esteettinen kokemus irrottaa ihmismielen ruumiinsa ja ympäristönsä pidäkkeistä ja samalla tuottaa nujertavan tunteen omasta mitättömyydestä. Rintala kytkee kuvauksensa pohjalaiseen maisemaan ja Vilho Lammen elämänvaiheisiin vähentämättä sen yleispätevyyttä. Yksittäiset tarkat lauseet kasvavat itseään suurempiin mittoihin.

Rintalan romaania on pitkään ollut tapana moittia romanttisen taiteilijaneron mytologian ylläpitämisestä, mutta nykyään neromyytin väheksyntä on muuttunut niin väsyneeksi ja pakonomaiseksi, että ”Jumala on kauneus” tuntuu tässäkin mielessä tuoreelta. Sen perusteema kauneuden maailman ja arkimaailman runtelevasta ristiriidasta on sellainen, johon paneutumatta taiteilijakuvausta tuskin edes kannattaisi kirjoittaa.

Eläytyvänä analyysinä Vilho Lammen tuotannosta ”Jumala on kauneus” on yhtä tärkeä kuin ilmestyessään. Lampi-näyttely Helsingin Tennispalatsissa vuonna 2020 osoitti konkreettisesti, miten kirja ja maalaukset ovat sulautuneet toistensa maailmoihin.

Juan Rulfo: Pedro Páramo

Pedro Páramo on kummitusromaani sanan varsinaisessa merkityksessä. Juan Preciado matkustaa äitinsä viimeisen toiveen mukaisesti Comalaan etsimään isäänsä Pedro Páramoa. Perillä häntä odottaa kuumuudessa riutuva kylä, jonka asukkaat ovat liian kuolleita vaietakseen. Heidän puheistaan alkaa hahmottua kuva paikallisesta mahtimiehestä, jonka valta ulottui maasta ja rahasta naisiin, lapsiin ja lopulta koko Comalan kohtaloon.

Rulfo hajottaa kertomuksen muistojen, kuiskausten ja irrallisten äänten verkostoksi. Aika ei kulje suorassa, eikä lukija aina tiedä, kuka puhuu tai onko puhuja enää elossa. Rakenne hämmentää aluksi, mutta pian se alkaa tuntua ainoalta oikealta tavalta kertoa tästä maailmasta. Kuolleet eivät muistele missään varsinaisessa järjestyksessä, vaan palaavat samoihin synteihin ja täyttymättömiin toiveisiin, joista eivät eläessään päässeet irti.

Pedro Páramo mainitaan usein maagisen realismin edelläkävijänä ja Gabriel García Márquezin keskeisenä innoittajana. Rulfon lumous ei kuitenkaan synny yltäkylläisyydestä vaan tyhjyydestä, kuivuudesta ja vaikenemisesta. Lyhyeen romaaniin mahtuu sukutarina, tyrannin muotokuva ja kokonaisen kylän kiirastuli. Comalasta pääsee pois, mutta aivan kokonaisena sieltä ei palaa.

Werner Herzog: Conquest of the Useless

Werner Herzogin ”Fitzcarraldo” kuuluu elokuviin, joiden tekoprosessi on vähintään yhtä kuuluisa kuin itse elokuva. Tuotantoyhtiöiden tyrmistykseksi Herzog kieltäytyi studioratkaisuista ja vaati, että 30-tonninen höyrylaiva todella hinattaisiin kukkulan yli kuvauksissa. Tämä johti mielipuoliseen kuvausmatkaan Perun viidakoihin ja lopulta yhteen ohjaajan mestariteoksista.

”Conquest of the Useless” on Herzogin päiväkirja ”Fitzcarraldon” kuvausten ajalta. Se ei dokumentoi yksityiskohtaisesti elokuvan syntyä, vaan pikemminkin ohjaajan mielenmaisemaa sen aikana. Merkinnät tuntuvat usein kuumehoureen sanelemilta, ja niissä on mystisen ilmestyksen tuntua. Eteen levittäytyy raakaa elämää kuhiseva luonto, uskomattoman primitiiviset työolosuhteet, eksentrinen henkilögalleria ja ohjaajan fanaattinen tahto saada näkemyksensä toteutettua. Päiväkirja on intensiivisin, autenttisin ja häikäilemättömin Herzogin kirjallisessa tuotannossa, eikä aivan vastaavanlaista dokumentaatiota luovasta prosessista ole luultavasti tehty.

Suosikkikohtiini kuuluu Herzogin keskustelu paikallisen intiaanin kanssa. Intiaani kysyy ohjaajalta, voiko filmille kuvaaminen tai kuvattavana oleminen vahingoittaa ihmistä tai tuhota hänet. ”Sydämessäni vastaus oli kyllä, mutta sanoin ei.”

Michael Talbot: The Holographic Universe

Vuonna 1991 ilmestynyt The Holographic Universe kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat lukijan ainakin hetkellisesti epäilemään koko totuttua käsitystään todellisuuden rakenteesta. Michael Talbot lähtee liikkeelle fyysikko David Bohmin ajatuksesta, jonka mukaan näkyvä maailmamme saattaa olla vain syvemmän ja jakamattoman todellisuuden avautunut pinta, sekä neuropsykologi Karl Pribramin teoriasta, jossa muisti ja havainto eivät sijaitse siististi rajatuissa aivojen lokeroissa vaan muodostuvat hologrammin tavoin kokonaisuuteen hajautuneista kuvioista. Hologrammissa jokainen osa sisältää jollakin tavalla koko kuvan; Talbot kysyy, voisiko sama periaate ulottua mieleen, ruumiiseen ja lopulta koko maailmankaikkeuteen.

Tästä lähtökohdasta kirja laajenee suorastaan häpeämättömän kunnianhimoiseksi tutkimusretkeksi. Talbot käsittelee muun muassa kuolemanrajakokemuksia, synkronisiteettia, lumelääkkeen vaikutusta, mystisiä näkyjä, paranemisilmiöitä ja parapsykologiaa sekä sovittaa ne kaikki saman holografisen mallin piiriin. Kaikki hänen esittämänsä ei kestä samanlaista tieteellistä tarkastelua, eikä kirjaa kannata lukea fysiikan vakiintuneena kokonaisteoriana. Sen vahvuus on toisaalla: Talbot kokoaa tieteen, psykologian ja mystiikan rajamailta poikkeuksellisen suggestiivisen ajatusrakennelman, jossa todellisuus alkaa näyttää huomattavasti oudommalta ja keskinäisriippuvaisemmalta kuin arkijärki mielellään sallisi.

The Holographic Universe on parhaimmillaan metafyysinen provokaatio, ei lopullinen vastaus. Se kuuluu niihin harvinaisiin populaaritieteellisiin teoksiin, joiden yksityiskohtia voi epäillä samalla kun niiden synnyttämä peruskysymys jää vaivaamaan: entä jos erillisyys, paikallisuus ja aineellisen maailman itsestäänselvyys ovatkin vain havaintokykymme tuottamia rajauksia? Kirjan sulkemisen jälkeen huone näyttää samalta kuin ennenkin, mutta aivan varma siitä ei enää ole.

Camilo José Cela: Pascual Duarten perhe

Mestarillinen ja häiritsevä romaani, josta kuulee nykyään puhuttavan valitettavan harvoin.

Espanjalaisen nobelistin esikoisteosta on verrattu usein Camus’n ”Sivulliseen”, joka sekin sattumoisin ilmestyi vuonna 1942. Molemmat teokset ovat muodoltaan suppeita ja yksinkertaisia, mutta sisällöltään erittäin monitulkintaisia, ja molemmat käsittelevät näennäisen järjettömiä veritekoja. Eniten yhteneväisyyksiä on kuitenkin löydetty päähenkilöistä. Celan Pascual Duarte, laitapuolenkulkija ja murhamies, on Camus’n Meursaultin tavoin yhteiskunnan silmissä ulkopuolinen, joka ei kykene sopeutumaan sen normeihin. Molempien ulkopuolisuus johtaa rikokseen, tuomioon ja teloitukseen. 

Pascual Duarte on eräänlainen käänteinen Meursault. Hänen ongelmansa ei ole merkityksistä tyhjentynyt maailma, vaan tunne kirouksesta: hän tuntee olevansa tuomittu brutaaliin ja onnettomaan elämään, ja väkivalta vetää häntä puoleensa varhaisista kokemuksista saakka. Tässä mielessä romaani on ”Sivullisen” suora vastakohta. Camus’n romaanissa mikään ei ole ennalta määrättyä, vaan dramaattisimmatkin käänteet ovat silkkaa sattumaa. Celan romaanissa taas ollaan puhtaan kohtalon piirissä. ”Sivullinen” ja ”Pascual Duarten perhe” lähestyvät absurdin käsitettä vastakkaisista suunnista: maailma, jossa kaikki on ennalta määrättyä, on yhtä mieletön kuin maailma, jossa mikään ei ole. 

Kiinnostavinta Celan romaanissa on sen pidättäytyminen vastaamasta mihinkään perustavaan kysymykseen. Emme saa tietää, tekeekö Pascualista murhaajan hänen onneton lapsuutensa, aineellinen ja sosiaalinen näköalattomuus, geeniperimä vai jumalallinen suunnitelma. Selittämättömyyttä korostavat tarinan aukot ja kertojan epäluotettavuus. Niinpä sitä voi lukea klassisena tragediana, moraliteettina, eksistentialismina, psykologisena tutkielmana tai silkkana umpisynkkänä naturalismina.

Julien Gracq: The Opposing Shore

Ranskalainen Julien Gracq (1910–2007) kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden maine on kasvanut vuosi vuodelta, vaikka hän pysytteli koko uransa ajan tietoisesti kirjallisen julkisuuden ulkopuolella. Surrealismista, romantiikasta ja klassisesta eurooppalaisesta sivistyksestä ammentanut Gracq kirjoitti harvakseltaan, mutta lähes jokainen hänen teoksensa on saavuttanut kulttimaineen. Vuonna 1951 ilmestynyt The Opposing Shore on hänen kiistaton pääteoksensa.

Romaani sijoittuu kuvitteelliseen valtioon, joka on odottanut sotaa niin kauan, ettei kukaan enää muista, miksi vihollinen alun perin oli olemassa. Rajalla vallitsee painostava hiljaisuus, jossa mikään ei tunnu tapahtuvan, mutta juuri pysähtyneisyys alkaa vähitellen muuttua lähes sietämättömäksi jännitteeksi. Gracq rakentaa ainutlaatuisen tunnelman, jossa maisema, historia ja ihmismieli sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, ja odotuksesta tulee vähitellen romaanin todellinen päähenkilö.

The Opposing Shore kuuluu niihin kirjoihin, joiden juoni on lopulta toissijainen. Sen todellinen voima piilee kielessä, tunnelmassa ja siinä hitaasti kasvavassa tunteessa, että jokin väistämätön on lähestymässä. Se on eurooppalaisen kirjallisuuden suuria klassikoita – teos, joka palkitsee kärsivällisen lukijan yhä uudelleen.

Charles Baudelaire: Kurja Belgia!

“Kurja Belgia!” kuuluu niihin Baudelairen myöhäistuotannon teoksiin, joita tekijä ei koskaan saanut valmiiksi ja joita varten tehdyt muistiinpanot julkaistiin kirjoina postuumisti.

Kyseessä on kirjallisen öyhötyksen kuolematon klassikko ja eräänlainen anti-matkaopas. Se sisältää lyhyitä merkintöjä ajalta, jonka runoilija vietti Brysselissä ennen kuolemaan johtanutta halvaustaan. Niissä Belgia kuvataan pohjattoman inhottavana paikkana, jota asuttavat rumat, likaiset, karkeat, tylsämieliset ja läpitunkemattoman laumasieluiset ihmiset.

Baudelaire luonnehtii belgialaisia mm. apinoiksi, kuseskeleviksi juopoiksi, eläinrääkkääjiksi ja pahanhajuisiksi rietastelijoiksi. Hän päätyy ehdottamaan, että Ranskan armeija tekisi Belgiaan ryöstöretken ja veisi kaikki siellä olevat taideteokset Louvreen, koska belgialaiset eivät niistä kuitenkaan mitään ymmärrä. Belgialaiset naiset voisi operaation yhteydessä antaa algerialaisten siirtomaajoukkojen raiskattaviksi, koska muille he tuskin kelpaisivat.

On merkillepantavaa, että Antti Nylénin suomennos ilmestyi aikana, jolloin “vihapuheen” käsitettä tuskin edes tunnettiin Suomessa. “Kurja Belgia!” lienee maailmankirjallisuuden raain vihanpurkaus kokonaista maata ja kansaa kohtaan. Samalla se on kaikkinaisessa liiallisuudessaan hillittömän hauska. Muutamia poimintoja tekstistä:

“Kansan kömpelyyteen liittyen ei pidä unohtaa belgialaisten kävelytyyliä – he katsovat kävellessään toiseen suuntaan. Lukemattomat kiertoliikkeet, joita sivistynyt ihminen joutuu tekemään, ettei törmäisi belgialaiseen. – Belgialainen ei kävele, hän kierii.”

“Kansan hirvittävä juoppous. Halvat humalat. Faroa ja giniä. […] Faro ammennetaan Sennestä, suuresta viemäristä. Tuo juoma uutetaan kaupungin eritteistä ja ohjataan annostelulaitteeseen. Kaupunkilaiset ovat siis vuosisatojen ajan juoneet omaa virtsaansa.”

“Pikkukadulla kuusi belgialaista naista on kusella ja tukkii tien, toiset seisten, toiset kyykyssä, kaikki juhlavaatteissa. Belgialaisten naisten siisteys. Kadullakin on vaikea olla huomaamatta belgialaisen rouvan tai hänen tyttärensä löyhkää.” “Belgialaista on vaikea luokitella tietylle eläinkunnan kehitysasteelle. Varmana voidaan silti pitää, että hänet tulisi sijoittaa jonnekin apinan ja nilviäisen välille. Tilaa riittää.”

“Miten belgialaiset keskustelevat maalausten arvosta. Numeroita, pelkkiä numeroita. Tähän menee kolme tuntia. Hierottuaan kolme tuntia kauppoja he kuvittelevat väitelleensä maalaustaiteesta. Tämän jälkeen taulut on pantava piiloon, jotta ne säilyttäisivät arvonsa. Katsominen kuluttaa maalauksia.”

Markku Salomaa: Tarza – Pasifistin odysseia voimapolitiikan maailmassa

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa tunnetaan ennen kaikkea tutkijana ja tietokirjailijana, jonka pitkä ura ulko-, turvallisuus- ja sotahistorian parissa näkyy myös Tarzassa. Kirja tarkastelee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Tarja Halosen presidenttikaudella, mutta tekee sen tavalla, joka poikkeaa lähes kaikesta suomalaisesta poliittisesta tietokirjallisuudesta. Salomaa yhdistää laajan tutkimustiedon, omat kokemuksensa ja poikkeuksellisen laajan historiallisen perspektiivin tavalla, joka tekee monimutkaisistakin turvallisuuspoliittisista kysymyksistä helposti seurattavia.

Kirjan suurin ansio ei kuitenkaan ole pelkästään sen asiantuntemus, vaan sen persoonallinen ääni. Huolelliseen tutkimukseen nojaava analyysi saa rinnalleen kuivaa huumoria, itseironiaa ja tarkkanäköistä tilannekomiikkaa, minkä ansiosta vakavimmatkin aiheet muuttuvat paikoin ääneen naurattaviksi. Salomaa kirjoittaa tavalla, joka uskaltaa olla sekä poleeminen että viihdyttävä sortumatta koskaan pelkkään provosointiin. Tarza – pasifistin odysseia voimapolitiikan maailmassa on yhtä aikaa ulko- ja turvallisuuspoliittinen puheenvuoro, muistelmien sävyjä sisältävä tietokirja ja osoitus siitä, ettei perusteellinen analyysi edellytä kuivaa ilmaisua.

Harva suomalainen tietokirja onnistuu yhdistämään erudition, historiallisen perspektiivin ja hirtehisen huumorin yhtä luontevasti. Siksi Tarza on erinomainen muistutus siitä, että kaikkein vakavimmistakin aiheista voi kirjoittaa tavalla, joka saa lukijan sekä ajattelemaan että nauramaan. Se on yhtä aikaa opettavainen, viihdyttävä ja poikkeuksellisen omaleimainen teos suomalaisen poliittisen kirjallisuuden kentällä.

William S. Burroughs: The Job. Interviews with William S. Burroughs

Hyvät haastattelut ovat oma kirjallisuudenlajinsa, jonka arvoa voisi korostaa enemmänkin. Kirjallisuudessa on omasta mielestäni kiinnostavinta siitä välittyvä, viime kädessä tekijään palautuva maailmankuva. Hyvä haastattelu paljastaa tästä alueesta usein sellaistakin, joka ei muuten tulisi ilmi.

Hyvä esimerkki valaisevasta haastattelukirjasta on “The Job: Interviews with William S. Burroughs”, joka on julkaistu uudelleen Penguinin Modern Classics -sarjassa. Haastattelut ovat Daniel Odierin 1960-70-lukujen taitteessa tekemiä, ja Burroughs on liittänyt niihin valmiiksi kirjoitettua materiaalia. Tuloksena on kollaasi perinteistä haastattelua ja tajunnanvirtajaksoja.

“The Job” on siitä erikoinen kirja, että siinä on paljon sekä tiukkaa asiaa että silkkaa sekoilua. Haastatteluajankohta näkyy mm. siinä, että Burroughs intoilee skientologiasta ja Wilhelm Reichin “orgonienergiaa” koskevista teorioista. Kuten myös siinä, että hän ilmaisee halunsa tuhota perheinstituution ja kaikki sen laajentumat kuten heimot ja kansakunnat. Tällaisia pohdintoja on kiinnostavaa lukea vuosikymmeniä myöhemmin, kun Burroughsin utopia perheen ja kansakuntien hajoamisesta on edennyt huomattavan pitkälle – mutta kuinka ollakaan, maailmasta ei ole sen myötä tullut ainakaan mukavampi paikka. Burroughsin mietteet ovat kuitenkin kaikessa eksentrisyydessään erittäin viihdyttäviä. Tylsää ja laimeaa hänen seurassaan ei ainakaan ole.

Viihdyttävää on myös Burroughsin pitkälle viety ja periamerikkalainen paranoia. Hän esimerkiksi arvelee, että Kennedyn murhan takana oli äärioikeistolainen salaliitto, jonka päämääränä on pohjustaa aselakien tiukennuksilla fasistista vallankaappausta. Kieltämättä omaperäinen teoria, amerikkalaista äärioikeistoa kun on perinteisesti pidetty aseenkanto-oikeuden tiukkana puolustajana. Burroughs hämmentää tehokkaasti amerikkalaisen politiikan pitkää paranoiaperinnettä, jossa aivan kaikkeen täytyy liittyä kulissien takaista vehkeilyä ja pitkälle mietittyjä salaisia suunnitelmia.

Tällaisten erikoisuuksien lisäksi “The Job” sisältää valaisevaa pohdintaa Burroughsin kehittämästä cut up -tekniikasta, hänen kirjallisista esikuvistaan, mediasta, huumeista ja paljon muusta.

Gerard Reve: The Evenings

Gerard Reve (1923–2006) kuuluu Harry Mulischin ja Willem Frederik Hermansin rinnalla hollantilaisen kirjallisuuden niin sanottuun suureen kolmikkoon. Hänen tuotannolleen ovat ominaisia musta huumori, uskonnollinen symboliikka, ironia ja lähes pakkomielteinen kiinnostus kuolevaisuuteen, yksinäisyyteen ja ihmisen sisäiseen elämään.

Vuonna 1947 ilmestynyt The Evenings on hänen tunnetuin teoksensa ja yksi sodanjälkeisen eurooppalaisen kirjallisuuden merkkipaaluista, vaikka se käännettiin englanniksi vasta 2016.

Kymmenen joulukuista päivää nuoren Frits van Egtersin elämässä muuttuvat tutkielmaksi pitkästymisestä, arkielämän absurdista komiikasta ja hiljalleen tihenevästä eksistentiaalisesta levottomuudesta, kuin ihminen olisi unohtanut miten merkityksellistä elämää eletään. Revelle kaikkein vähäpätöisimmätkin keskustelut ja rutiinit kätkevät alleen kuoleman, merkityksen ja ihmiselämän haurauden kysymykset. Tuloksena on yhtä aikaa hillittömän hauska ja syvästi melankolinen romaani, joka osoittaa, ettei suurten kirjallisten oivallusten synnyttäminen vaadi suuria tapahtumia. Riittää, että kirjailija osaa katsoa tavallista maailmaa poikkeuksellisen tarkasti.

Ryu Murakami: In the Miso Soup

Ryu Murakamia ei ole suomennettu lainkaan, mutta kotimaassaan hän on nykykirjallisuuden tärkeimpiä nimiä Haruki Murakamin ohella (jolle hän ei ole mitään sukua). Vuonna 1997 ilmestynyt “In the Miso Soup” kuuluu hänen tunnetuimpiin romaaneihinsa. Päällisin puolin kirja on noir-jännäri, jossa nuori japanilainen turistiopas lähtee tutustuttamaan jenkkituristia Tokion ilotyttöihin ja strippiklubeihin. Turistin käytös on alusta asti perin kummallista, ja jossakin vaiheessa opas alkaa pähkäillä, onko miehellä jotain tekemistä äskettäin tapahtuneiden koulutyttöjen murhien kanssa. Mutta varsinaiselta sisällöltään “In the Miso Soup” on tutkielma monista laajemmista teemoista: perusyksinäisyydestä, identiteetin puutteesta, moraalin ja kulttuurin rappeutumisesta, historiantajun katoamisesta… Japanilaisia pitää ihailla kyvystä käsitellä tällaista pakettia niin tiiviissä muodossa: Murakamin kirja on 180-sivuinen eikä tuota lainkaan tunnetta, että sitä olisi pitänyt jatkaa. Romaani sisältää vain yhden tekijälleen tyypillisen äärimmäisen väkivaltajakson, mutta se onkin sitten harvinaisen vatsaavääntävä. Varsinainen tunnetason vaikutus tulee kuitenkin muista kohtauksista.

J. A. Baker:
The Peregrine

On luontokirjoja, jotka kertovat eläimistä, ja sitten on kirjoja, jotka yrittävät nähdä maailman niiden silmin. J. A. Bakerin The Peregrine kuuluu jälkimmäisiin.

1960-luvun Essexissä elänyt Baker vietti vuosia seuraten muuttohaukkoja lähes pakkomielteisesti. Tuloksena syntyi teos, jota pidetään yhtenä englanninkielisen luontokirjallisuuden suurista klassikoista. Kyse ei kuitenkaan ole tavallisesta lintukirjasta tai luonnontutkimuksesta. Vähitellen kirjan edetessä tuntuu siltä, ettei lukija enää seuraa ihmistä tarkkailemassa haukkaa, vaan ihmistä, joka yrittää kadottaa itsensä ja sulautua tarkkailemansa eläimen maailmaan: molemmat tarkkailevat toisiaan

Bakerin kieli on poikkeuksellista: tarkkaa, tiheää ja paikoin se on upean runollista. Hänen haukkansa eivät ole romanttisia luonnon symboleita, vaan armottomia saalistajia, joiden maailma toimii täysin riippumatta ihmisen moraalista, politiikasta tai huolista. Haukkojen hyökkäyksiä kuvaillessaan Baker rytmittää yksittäiset sanat kuvaamaan ääniä, joilta linnun hyökkäys luonnossa kuulostaa tai miltä sorsan ilmalento metsään kätkeytyvästä tarkkailijasta kuulostaa.

Samalla The Peregrine on kirja havainnoimisesta. Se muistuttaa, kuinka pinnallisesti moderni ihminen usein katsoo ympärilleen, varsinkin luonnossa kulkiessaan.

Harva kirja onnistuu muuttamaan lukijan tapaa nähdä taivaalla lentävä lintu. The Peregrine onnistuu siinä. Sen jälkeen muuttohaukka ei enää näytä pelkältä linnulta, vaan joltakin vanhemmalta, villimmältä ja syvemmältä kuin mitä arjen kiireessä tavallisesti havaitsemme.

Petra Mundik: A Bloody and Barbarous God. The Metaphysics of Cormac McCarthy

Australialaisen kirjallisuudentutkijan Petra Mundikin kirja on olennaista luettavaa, jos haluaa perehtyä Cormac McCarthyn tuotannon syvimpiin ulottuvuuksiin. “A Bloody and Barbarous God” käsittelee gnostilaisia teemoja McCarthyn romaaneissa; tarkastelussa ovat “Veren ääriin”, Rajatrilogia, “Menetetty maa” ja “Tie”. Erityisen vakuuttava on kolmen luvun mittainen “Veren ääriin” -tulkinta, jossa avataan romaanin mytologista kerrostumaa uskontotieteen, perenniaalisen filosofian ja Oxford English Dictionaryn avulla. Mundik osoittaa, että McCarthyn visio on yksityiskohtia myöten mietitty, ja löytää yksittäisistä sanavalinnoistakin yllättäviä tulkinnallisia avaimia. “A Bloody and Barbarous God” on tekstianalyysiä parhaimmillaan. Se avartaa McCarthyn teosten lukukokemusta ja esittää monitasoisen näkemyksen siitä, mitä McCarthyn paljon puhuttu “gnostilaisuus” oikeastaan on. Mundik hyödyntää tulkinnassaan filosofisia, historiallisia ja uskonnollisia tekstejä pysytellen kuitenkin koko ajan yleistajuisuuden piirissä.

Peter Matthiessen: The Snow Leopard

Harva matkakirja onnistuu olemaan samanaikaisesti seikkailukertomus, hengellinen päiväkirja ja surutyö. Peter Matthiessenin The Snow Leopard kertoo vaelluksesta Nepalin syrjäisille vuoristoalueille yhdessä luonnontutkija George Schallerin kanssa, jonka tavoitteena on löytää äärimmäisen harvinainen lumileopardi. Matthiessenin oma matka kulkee kuitenkin toiseen suuntaan: muutamaa vuotta aiemmin menehtyneen vaimon poismenon, buddhalaisuuden, kärsimyksen, merkityksen ja suurten kysymysten äärelle.

Kirjan suurin voima on sen kyvyssä yhdistää tarkat, kauniit ja häikäisevät luontohavainnot ja filosofinen pohdinta sortumatta halpahintaiseen eksotiikkaan. Himalajan maisemat, syrjäiset luostarit, paikalliset ihmiset ja vuoriston armoton kauneus muodostavat näyttämön, jolla Matthiessen tarkastelee yhtä aikaa ulkoista ja sisäistä maailmaa. Lumileopardista tulee vähitellen enemmän kuin eläin: symboli jollekin, jota etsitään lakkaamatta mutta jota ei ehkä koskaan saavuteta.

The Snow Leopard kuuluu niihin harvinaisiin kirjoihin, joihin palaa vuosienkin jälkeen. Se on matkakirjallisuuden klassikko, mutta ennen kaikkea kirja ihmisestä, joka yrittää ymmärtää maailmaa menetettyään jotakin korvaamatonta.

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Kestosuosikkejani antiikin kirjallisuudesta. Tämä teos ei vanhene, koska sen teema eli nousukkuus tuntuu olevan ikuinen. Rahoillaan pröystäilevän Trimalkion vastineita ei tarvitse nykyajasta kovin tiheällä kammalla etsiä, ja Trimalkion haave Sisilian ostamisesta tuo riemastuttavalla tavalla mieleen tämänhetkisen maailmanpolitiikan. Petronius vie satiirinsa sellaisiin äärimmäisyyksiin, että pahintakin tosikkoa naurattaa. Mutta kirja on myös kuvaamansa ilmiön vakava analyysi. Se kertoo ihmisistä, joilta yksinkertaisesti puuttuu kaikki mitä voisi kutsua sivistykseksi, ja joiden siksi pitää hankkia tiettyjä ulkoisia tunnusmerkkejä saavuttaakseen tietyn statuksen. Nämä tunnusmerkit sitten noudattelevat omituisia muotioikkuja tai valikoituvat pelkästään korkean hintansa perusteella, ja tuloksena on joukko mauttomuuksia toisilleen esitteleviä sisäpiiriläisiä.

José Eustasio Rivera: La Vorágine (The Vortex)

Vuonna 1924 ilmestynyt La Vorágine kuuluu Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden suuriin klassikoihin, vaikka se tunnetaan Pohjoismaissa yllättävän huonosti. Romaani alkaa rakkaustarinana ja pakomatkana, mutta muuttuu vähitellen painajaismaiseksi matkaksi syvälle Amazonin kumibuumin maailmaan, jossa ihmisiä riistetään, luonto nielee seikkailijat ja lupaukset sivistyksestä ja järjestyksestä osoittautuvat petoksiksi.

Rivera yhdistää reportaasin tarkkuutta, runollista kieltä ja lähes myyttistä luontokuvausta tavalla, joka ennakoi monia myöhempiä latinalaisamerikkalaisia mestariteoksia. Viidakko ei ole romaanissa pelkkä tapahtumapaikka vaan aktiivinen voima, joka kuluttaa, muovaa ja lopulta nielaisee ihmisen. Yksi mantereen kirjallisuuden suurista mutta edelleen aliarvostetuista klassikoista

.

Owen Beattie & John Geiger: Frozen in Time. The Fate of the Franklin Expedition

Owen Beattien ja John Geigerin “Frozen in Time” kertoo John Franklinin kadonneen arktisen retkikunnan tarinan. Franklinin retki tapahtui vuosina 1845-48, siihen osallistui 134 miestä ja sen tavoitteena oli löytää Kanadan pohjoispuolelta Luoteisväylä. Retkikunnan kaksi alusta, höyrylaivat HMS Erebus ja HMS Terror, juuttuivat jäihin Victoriansalmella syksyllä 1846, eikä jää sulanut seuraavan vuoden kesällä. Retkikunta katosi jäljettömiin, eivätkä yritykset sen löytämiseksi tuottaneet tulosta. Alueella asuneilta inuiiteilta saatiin myöhemmin joitakin tietoja lumessa harhailleista valkoisista miehistä, mutta yksityiskohtaisemmin retkikunnan vaiheet alkoivat selvitä vasta 1980-luvulla, kun tutkijat löysivät kolmen merimiehen jäässä säilyneet ruumiit. Oikeuslääketieteellisin menetelmin pystyttiin sen jälkeen päättelemään monenlaista.

Beattien ja Geigerin kirjan mukaan retkikunnan kohtalon sinetöi keripukki. Sairauden takia miesten vähäisetkin mahdollisuudet jäädä henkiin ja päästä asutuille alueille haihtuivat. Keripukkia oli alettu ehkäistä 1700-luvun lopulla juottamalla laivojen miehistöille sitruunamehua, ja 1800-luvulla käyttöön otettujen säilyketölkkien uskottiin ratkaisevan ongelman lopullisesti. Tuonaikainen säilöntätekniikka oli kuitenkin sen verran alkeellista, että säilykkeet menettivät kaiken C-vitamiininsa, eikä niistä ollut käytännössä hyötyä keripukin torjunnassa. Lisäksi tölkeistä liukeni ruokaan lyijyä, mikä pahensi taudin oireita. Franklinin retki muuttui vuosia kestäneeksi epätoivoiseksi sinnittelyksi tunnetun maailman äärimmäisellä laidalla, armottomassa kylmyydessä ja eristyksessä.

“Frozen in Time” on karu ja traaginen tarina, joka nostattaa ihon hetkittäin kananlihalle. Franklinin retkikunnan kohtalo on inspiroinut taiteilijoita lähemmäs parisataa vuotta. Brittiläisen Edwin Landseerin maalaus “Ihminen päättää, Jumala säätää” (1846), jossa jääkarhut kaluavat menehtyneiden merimiesten luita, lienee tunnetuin kuvataiteen esitys retkikunnan tuhosta. Kun “Frozen in Time” ilmestyi, sitä ylisti mm. William S. Burroughs, ja lukemaani vuoden 2004 laitokseen esipuheen on kirjoittanut Margaret Atwood. Kauhukirjailija Dan Simmons kirjoitti vuonna 2007 retken tapahtumiin perustuvan romaanin “The Terror”, josta tehtiin joitakin vuosia sitten BBC:lle televisiosarja.

Guido Ceronetti: The Silence of the Body

Ceronetin omalaatuinen kulttiteos liikkuu esseen, aforismin, päiväkirjan ja filosofisen mietekirjan rajamailla. Antiikin lähteisiin, lääketieteen historiaan, uskontoon ja kirjallisuuteen nojaten hän tarkastelee ihmisruumista yhtä aikaa biologisena, moraalisena ja metafyysisenä arvoituksena.

Ceronetti kirjoittaa modernista maailmasta samalla tinkimättömällä pessimismillä kuin Cioran, mutta omalla eksentrisellä ja usein hämmästyttävän hauskalla tavallaan.

Tuloksena on eruditiota, omapäisiä havaintoja ja teräviä aforismeja sisältävä teos, joka kyseenalaistaa monet modernin edistyksen itsestäänselvyydet. Harva kirja onnistuu olemaan yhtä aikaa näin oppinut, omituinen ja ajatuksia herättävä.

Lääketiede voi pidentää elämää, mutta ei opeta, mitä varten eletään.

Venedikt Jerofejev: Moskova-Petuški

Todellinen neuvostoundergroundin klassikko, jonka oikeudet kirjailija myi tarinan mukaan 70-luvulla Ranskaan vodkapulloa vastaan. Hallusinaatioita ja vimmaisia monologeja vilisevä kuvaus alkoholisoituneen intellektuellin junamatkasta naisystävänsä luo on samalla satiiri Brežnevin ajan neuvostoyhteiskunnasta sen ruohonjuuritasolla. Tarinaan on upotettu erilaisia korvikealkoholeista koostuvien drinkkien reseptejä (mm. “Geneven henki” ja “Lutkan sisälmykset”) joita ei kannata kokeilla kotona.

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys

Hrabalin pieni mutta poikkeuksellisen tiivis romaani seuraa vanhaa paperinmurskaajaa, joka on vuosikymmeniä viettänyt päivänsä kirjoja, filosofiaa ja kokonaisia kirjastoja paalaavan puristimen äärellä. Tuloksena on samanaikaisesti groteski, surullinen ja hyvin kaunis kertomus ihmisestä, joka yrittää pelastaa sivistystä maailmassa, jossa kaikki muuttuu vähitellen massaksi ja jätteeksi. Hrabal onnistuu kirjoittamaan totalitarismista, yksinäisyydestä ja kulttuurin tuhoutumisesta ilman raskasta paatosta. Juuri siksi kirja tuntuu yhä niin oudolla tavalla elävältä.

Lucy Hughes-Hallett: The Pike. Gabriele D’Annunzio, Poet, Seducer, and Preacher of War

On harvinaista, että kirjailijaelämäkerrasta puuttuvat kokonaan suvantokohdat. The Pike ei ole tylsä edes käydessään läpi D’Annunzion lapsuusvuosia ja perhesuhteita. Lucy Hughes-Hallett rakentaa hehkuvanvärisen ja monin paikoin järkyttävän muotokuvan miehestä, joka oli sietämätön narsisti ja läheistensä hyväksikäyttäjä, mutta samalla nerouteen saakka lahjakas ja vastustamattoman karismaattinen. Yksityiskohtaisen tarkastelun kohteena on vuoroin D’Annunzion harvinaisen tapahtumarikas elämä, vuoroin hänen tuotantonsa, jota Suomessa tunnetaan varsin huonosti. Samalla rakentuu kuva aikakaudesta, jota riivasivat poliittiset ja aatteelliset intohimot ja jolloin kirjailija saattoi vielä olla suurten kansanjoukkojen villitsijä.

Roberto Bolaño: 2666

Bolañon jättiläisromaani on yksi 2000-luvun kirjallisuuden keskeisistä teoksista: synkkä, kaoottinen ja hypnoottinen kokonaisuus, jossa akateeminen maailma, sarjamurhat, Euroopan aatehistoria ja modernin maailman moraalinen tyhjyys alkavat vähitellen kietoutua yhteen. 2666 liikkuu rikosromaanin, esseistiikan, metafyysisen kauhun ja kirjallisen labyrintin joutomailla tavalla, jota on vaikea verrata mihinkään muuhun nykykirjallisuudessa. Samalla se on myös romaani sivistyksestä, joka kykenee analysoimaan pahuutta loputtomasti, kuitenkaan pystymättä vaikuttamaan sen voittokulkuun.

Riikka Kaihovaara: Vieras eläin

Esseekokoelma käsittelee trendikästä aihetta, ihmisen suhdetta muihin eläimiin, tavalla joka ei todennäköisesti ole kenellekään aivan helposti sulava. Pohdinnat mm. eläinten hyväksikäytöstä, koti- ja villieläimistä, eläinten syömisestä, luonnonkansojen eläinsuhteesta ym. väistävät tavanomaiset sudenkuopat ja valmiit asetelmat. Sekä lihan- että kasvissyönnistä riisutaan ylevöittävät verukkeet ja sofistiset perustelut. Toisin kuin useimmat eläinoikeusihmisten (joihin kirjoittajakin voidaan lukea) kirjoittamat kirjat, “Vieras eläin” pyrkii aivan vakavissaan eroon ihmiskeskeisyydestä. Tässä piilee sen varsinainen älyllinen energia. Viime vuosien kiinnostavimpia kotimaisia asiaproosakirjoja.

Douglas Murray: The War on the West

Murrayn poleeminen mutta poikkeuksellisen laajasti lähteistetty teos tarkastelee länsimaiden kulttuurista itseruoskintaa, historiallista syyllisyyskeskustelua ja identiteettipolitiikan nousua tavalla, joka on herättänyt voimakkaita reaktioita lähes kaikkialla missä kirjaa on käsitelty. Murray käy läpi kolonialismia, orjuutta, rotukysymyksiä, yliopistomaailmaa, kulttuurista muistia ja modernia aktivismia väistäen sekä nationalistisen itseihailun että yksinkertaisen moralisoivan länsivihan. Kirjan kiinnostavin puoli ei ole yksittäisissä väitteissä, vaan siinä, kuinka se pyrkii kuvaamaan kokonaisen sivilisaation muuttunutta suhdetta omaan historiaansa. Lopputulos on ajoittain provosoiva, ajoittain epätasainenkin, mutta parhaimmillaan erittäin terävä analyysi kulttuurista, joka näyttää menettäneen kykynsä puolustaa itseään ilman välitöntä epäluuloa omaa olemassaoloaan kohtaan.

August Strindberg: Ulkosaaristossa

Strindbergin parhaisiin kuuluva romaani on yli-ihmisopin ironis-traaginen tutkielma, joka tarjoaa monenlaista aatehistoriallista herkkua ja totaalista epäkorrektiutta. Strindbergistä ei saa sisäsiistiä klassikkoa. Harva kirjailija osaa ravistella näin tehokkaasti vielä toistasataa vuotta kuolemansa jälkeen.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Labatutin läpimurtoteos on häiritsevän kaunis kudelma tieteen historiaa, fiktiota ja eksistentiaalista kauhua. Se kuljettaa lukijan kvanttifysiikan, kemian ja matematiikan suurten hahmojen mieleen ja ennen kaikkea niiden murtumispisteisiin.

Kyse ei ole tiedekirjallisuudesta eikä romaanista perinteisessä mielessä, vaan jostakin niiden väliin jäävästä, levottomasta muodosta, jossa tieto ja hulluus alkavat muistuttaa toisiaan.

Labatut muistuttaa, että modernin maailman perustukset eivät ole syntyneet pelkästä neroudesta, vaan myös pakkomielteestä, pelosta ja pimeästä intuitiosta. Harva teos onnistuu tekemään ajattelun historiasta näin uhkaavaa – ja samalla näin vastustamattoman kiehtovaa.