Tiedustelijan päiväkirjassa on ainutlaatuinen aineisto

Kalle Erkkilä

Tiedustelijan päiväkirjassa on ainutlaatuinen aineisto

Saksalaiseen maastokuvioiseen sotilastakkiin pukeutunut suomalainen sotilas istuu puna-armeijan rakentamalla laavulla Laatokan pohjoispuolella syyskuun alussa 1944. Sotilaan asetakissa ei ole arvomerkkejä, mutta noki ja vesisade ovat muodostaneet omat ylimääräiset juonteensa osittain repeytyneeseen kankaaseen. Tiedustelupartiostaan harhautunut mies on läpikotaisin uupunut ja nälkäinen. Hän pyrkii päättäväisesti turvaan vihollisen selustasta omalle puolelleen Suomeen tietämättömänä siitä, että Neuvostoliiton ja Suomen välille on solmittu aselepo.

Sotilas on ylikersantti Seeva Vuolle, Vienan Karjalasta vuonna 1920 Suomeen paennut puolalaisen aatelissuvun jälkeläinen. Suomen sodanjohtoa palveleva tiedusteluverkosto seuloi kielitaitoisen ja vahvakuntoisen miehen riveihinsä jo ennen talvisodan syttymistä. Jatkosodassa Seeva Vuolle toimi kaukopartioryhmän johtajana Pohjois-Suomeen sijoitetussa tiedusteluosasto Paatsalossa.

Seeva Vuolle piti päiväkirjaa lapsuudestaan lähtien ja sota-aika ei keskeyttänyt hänen tapaansa kirjata muistiin asioita lähes päivittäin. Sota-ajan merkinnät kertovat tiedustelutehtävistä, niihin osallistuneista henkilöistä sekä arjen huolista ja iloista. Päiväkirjoista käy ilmi, että kovimmat kamppailunsa tiedustelumies käy sisäisesti, muilta piilossa. Tasapainottelu perhe-elämän ja sodan vaatimusten välillä sekä ystävän paljastuminen vihollisen kätyriksi eivät synnytä sankarillisia kertomuksia.

Seeva Vuolteen tekstit avaavat harvinaisen näkymän sota-ajan kaukopartiotoimintaan sekä tiedusteluun ”poteroasteella”, kuten Seeva Vuolle ilmaisee havainnointiaan. Hän tarkentaa kuvaa esimerkiksi kesällä 1942 kanooteilla Murmanskin radalle ulottuneesta tiedustelu- ja tuhoamispartiosta. Aikaisempi kirjallisuus on jättänyt partioretken vaiheisiin kysymyksiä, joihin Seeva Vuolle vastaa täsmällisillä muistiinpanoillaan.

Seeva Vuolle vaikeni sodassa koetuista asioista, mutta hän uskoutui päiväkirjalleen. Vaikeneminen oli elintärkeää. Sodan päättyessä Suomeen asettunut liittoutuneiden eli käytännössä Neuvostoliiton valvontakomissio olisi voinut painostaa omalla tavallaan. Seeva Vuolteella oli monta erityistä syytä pysyä valppaana Neuvostoliiton vaatimusten varalta. Viimeiseltä tiedustelupartioreissultaan omiensa joukkoon pyrkiessään hän kävi täyttä sotaa, vaikka aselepo oli jo solmittu Neuvostoliiton ja Suomen välille. Neuvostoliittolaisten sotilaiden kaatuminen Seevan puolustautuessa korpitaipaleellaan pysyi arkaluontoisena asiana kauan sodan jälkeenkin.

Lisäksi sodan jälkeen huhuttiin Neuvostoliiton vaihtavan suomalaisia sotavankeja Venäjältä 1920-luvulta Suomeen saapuneisiin karjalaisiin pakolaisiin. Poliittisten olojen vuoksi Päämajan tiedusteluosaston entisten työntekijöiden elämä jatkui epävarmaa rataansa kylmän sodan alkuvuosina kommunistijohtoisen valtiollisen poliisin kerätessä tietoja entisistä tiedustelijoista.

Seeva Vuolle pohti päiväkirjojensa tuhoamista, mutta lopulta hän ei toteuttanut aiettaan. Seevalla oli haave muistiinpanoihinsa perustuvan kirjan julkaisemisesta. Annikki ja Seeva Vuolteen lapset ovat varmistaneet arvokkaan aineiston säilymisen jälkipolville ja lukijoille.

Kirjahaave ei ehtinyt toteutua Seevan elinaikana, mutta nyt hän jakaa sotakokemuksensa lukijoille.

Pekka Iivari